Elämän kevennys

Meinasin, että minä jaksa noita kasseja raahata. Tilasin äässin foodie-palvelusta litrakaupalla soijamaitoa ja mehuja ja kissanruokaa ja muita mahdollisesti painavia. Huomisiltana tuodaan ovelle. Very kätsä. Ekan kerran kokeilin tätä kun meillä oli hissiremppa, enkä muutenkaan jaksanut kulkea tuolla portaissa ihan himona, toipilaana.

Jahas, päivä on kääntynyt iltapäivän puolelle täällä töissä. Ohjelmassa seuraa kakkukahvit, ja sitten vois taas mennä vaikka nukkumaan. Kuulemiin.

PS. muistakaa vilkuilla Areenaa, siellä on killerihyvii sarjoja nyt!

Mainokset

Yöt (ja päivät)

Olikos se nyt torstai-ilta, kun kävin nukkumaan kasilta ja heräsin perjantaina kasilta? Kaksitoista tuntia. Silleen.

En uskalla enää työaikana yhtään riskeerata alle seittemän tunnin uniin. Mieluummin otan vaikka joka ilta nukahtamispillerin kuin mietin, saanko nukuttua tarpeeksi. Tai siis meillä voi nukkua työajallakin jos ei kerta kestä hereillä (salasohva), ja viime viikolla vedinkin kahdet tunnin päikkärit. Tein sitten pitempään illalla. Myös aamuöiset heräämiset syö toisinaan tunnin tai pari. Niille kun keksisi vielä jonkin takuu-nuijanukutuksen.

Pari yötä sitten vai oliko viime yönä löysin ihan hyvän yhdistelmän, 5 mg melatoniini ja puolikas (noin 3 mg) Zopinox.

On hetkiä ja tunteja jolloin en ole väsynyt. Niitä ei oo paljon. Huomaa varmaan bloggaustahdistakin.

Mutta valo kuulemma lisääntyy nyt nopeutuvasti! Jotain tekemistä tään pallon pyörimisen kanssa.

Olen huomannut, että alkoholi ei uppoo vaikka joku tarjoaisi. Ei vaan yhtään tee mieli mitään. Safkan kanssa on pikkuhiukkasen samaa fiilistä kuin silloin leikkauksesta toipuessa, eli ruokahaluttomuus hipsii kohti. ”Pitää” syödä. Näillä kiloilla ihan hyvä vaan, jos ei innostu liikaa ruuasta.

No niin, nyt olen ollut päiväunien jälkeen hereillä jo yli kaksi tuntia, on aika leikittää kissat ja mennä nukkumaan.

Mennään bussilla

Musta on oikein kiva tämä metron pidennyksen tuoma vaikutus omaan duunibussiini, eli nyt se kulkee koko päivän – ei vain ruuhka-aikoina – ja vilkkaimmin ajoin viiden minuutin välein. Aatelkaa, ei tarvitse ollenkaan koskaan miettiä, kerkeenkö bussiin, koska niitä vaan tulee ja tulee!

Niin. Joo tulee. Tänään iltapäiväruuhkan aikaan minuutin sisällä sain silmääni seitsemän samannumeroista bussia. Yhtä katsoin sisäpuolelta, loput tuli samaan ja vastakkaiseen suuntaan kuin meitsin bussukka. Eli jonossa mentiin kumpaankin suuntaan :-D Milloinkahan HKL hokaa, että ei tää nyt ehkä kumminkaan näin. Ja sit ne vähentää vuorovälejä? Eiiiii… Toisaalta, tänään näkyi tulevan kolme ysiratikkaakin peräkkäin ja kaikki vitosella alkavat bussit Pasilasta itään päin, niin että sitä on vissiin vähän ilmassa.

buss

Toinen lumipäivä. Piikit kenguihin! Ei ole vielä mitenkään järkyttävät määrät lunta jalkakäytävillä, mutta hidasta möngertämistähän se kulku on, ja raskasta. Ihminen on niin wanha.

Uusi työhuonekaverini on muuten tosi mukava hänkin. Aina ne vaan on mukavia. Edellistä on sillä lailla vähän ikävä, että en oikeastaan taho nähdä häntä, koska tuntuu petetyltä. Mutta en tietenkään näytä sitä. (nyyh!) Saahan ihminen hakea ja päästä töihin muuallekin kuin mua vastapäätä. (nyyh!) Vapaa maa! (nyyh!)

Vielä on vuotta jäljellä

Kun käy paljon elokuvissa, joutuu katsomaan isot laakit ”ihan hyviä” ja ”olisin voinut elää ilman”. Mutta jos ei käy, ei välttis pongaa sitä Vuoden Leffaa. Koska se ei aina ole se kriitikoiden ylistämä (La-La Land, haloo, mitä hinputtia?), vaan se voi olla ihan päinvastaisia tai sekalaisia palautteita saanut. Viime vuoden huiput Finnkinolla olivat mielestäni mother!, The Handmaiden ja The Square. Hyvänä jatkona pönkii esim. The Big Sick, joka olikin ensin R&Assa.

Kävin nyt tosiaan äsken elikkäs tänä viikonloppuna kahdesti istumassa Tennarissa, koska oli vähän vajetta siinä suunnassa. Wonder ja All the Money in the World. Wonder oli siitä kumma, että se oli hyvin kliseinen ja amerikkalainen, ja olen ihan samaa mieltä siitä yhden tähden antaneen arvostelun kanssa. Mutta silti katsoin sen vilkaisematta kelloon kertaakaan! Eli ehkä siinä sitten jotain kiinnostavaa oli. Kakaran meikit ainakin. Tämä All the Money taas perustuu tositarinaan; sellaisella on ehkä himpan paremmat mahdollisuudet toteutua ei-täysin-kliseisenä. Pilkin alkupuolella, mutta olihan tuota muuten ihan sujuvaa seurata. Kelloon katsomisia nolla.

Vaan on nämä niin kaukana Vuoden Leffasta. On tässä tosin vielä vuottakin.

Valoistuu

Eile kleine ylläri! Olin ostanut lipun Raisan Häiriöön, joten Teatteri Jurkka napsi osoitteeni kai sit postituslistalle ja luukusta kolahti äsken Jurkan ohjelmisto. Onneksi katsoin enkä vaan linkaissut. Mysteerio Buffo! Nyt keväällä! Saarela ite! En pääse siitä ikinä irti! Olen ollut saman shown lumoissa vissiin yli 20 vuotta!

Sen verran ehdin huudella tästä tuolla muualla, että M tarttui toimeen ja osti meille huhtikuuhun liput. ROK. Itse varmaan mämmeröisin tässä vieläkin, mutta nyt on ainakin taattu lähtö :-D Kyl sen vielä kestää, en ole nähnyt Buffoa livenä kuin kerran.

Kelpoisa päivä muutenkin, sillä elokuviin alkaa taas tulla jotain katsottavaakin. Tänä viikonloppuna, jos suinkin jaksan, meinaan tsekata sekä All the moneyn että Wonderin. JA oheisohjelmistossa myös TukkaJukka! Olen kasvatellut taas tukun tummanharmaata näkyviin, niistä saapi hän tehdä vaaleat harmaat. Leikata ei. Nyt kasvaa taas.

Ooh. Huuh. Heti helpottaa kun on valoisaa ja kultturia pukkaa.

Yhdeksän tunnin yöunet toimisi

Viikon valopilkku: vanha leffa Tyttö ja helmikorvakoru (2003) – upea ja seksikäs Scarlett Johansson on ihan samanlainen töpselikärsä kuin mekin ilman upeaksi ja seksikkääksi meikkaamista. Tasa-arvon tuulahdus, puuh!

Muuta hirveän hyvää ei ole tässä viikossa auennut. Heti jos ei nuku yössä 9 tuntia, on olo raskas, hengästyn, jalat sanoo viuviu. Tänään oli onneksi vain yksi pakkokokous aamulla ja lopuksi aikaa pääsin tekemään duunit kotona. Kylmähän täällä on, mutta ainakin rauha meditoida esiin kaikki aivopoimuihin hautautuneet ”ois pitänyt jo monta päivää sitten”. Hitaasti käynnistyy vuoden 2018 kone, mutta kyllä se siitä ku potkitaan.

Suloinen musta kissani tuli taas viime yöksi viereeni. Osa huonosta nukkumisesta menee hänen piikkiin, sillä ei siinä uskalla kunnolla vaihdella asentoja tai mitään, kun typy on niin herkkä sinkoamaan. Mutta olisin kyllä voinut lääkitäkin paremmin. Kun huomasin, että melatoniini ei auta, olis vaan pitänyt napata pami perään. Muistanpa ensi yönä.

Koittais kestää vielä muutaman viikon pimeyttä

Yksi hyvä ystävä häippäsi kesää kohti eilen, Kolumbiaan pariksi kuukaudeksi. Toinen hyvä ystävä häippäsee kohta Thaikkuihin pariksi kuukaudeksi. Fiksuja ihmisiä. Fiksuja, fiksuja. Kuka perkele täällä pimeydessä kykkisi ellei ole pakko.

Ensi viikolla töissä pitäisi olla jo täysi sutina, eli en enää istuisi siellä yksin kuten vielä viime viikolla. Myös uusi huonekaveri tulee. Toinen iloinen juttu on se, että vaikka diljoona bussivuoroa Hgistä Lesbooseen lopetettiin, mun poikittaisbussi se vaan edelleen kulkee. Metrosta alkaa olla mulle iloa vasta ensi syksynä. Puhun nyt kävelymatkoista pysäkeiltä työpaikalle.

Muuten on aika uupunut olo. Fyysisestikin raskas, hengästyn kaikesta ja hikoilen kuin kesällä. Paitsi päiväunilla, jolloin mua palelee koko ajan. Tunnen sen unen läpikin. Ihan sama minkä verran päällä, aina jäässä.

Ai niin, sisko soitti. Tällä kertaa sen kanssa oli ilo puhua! Keskusteltiin mm. Hurmeen Niemestä, jonka kieltä hän ihaili samoin kuin miekin. Se on mukavaa, kun ihminen uskaltaa kirjoittaa kovaa asiaa niin kuin itse sen puhuisi. Huom.
keskusteltiin. En vain kuunnellut luentoa, siis.

Liikkuvaa kuvaa

Huomasitteko – telkkariin (tai mulla Areenaan) on tullut uudet jaksot wanhoista asperger-sarjoista yhtäaikaa :-D Eli Doc Martin, Mr Robot ja Silta. Jokaisen päähenkilöllä ilmeisen samaa vaivaa, kellä enemmän kellä vähemmän. Mr Robotin jätin pois omasta valikoimasta, koska en oikeasti tajua siitä paljoakaan. Mutta nuo kaksi, naminami, suursuosikkeja! Olen katsonut jo Sillan 4-kauden eka osan kahteen kertaan. On se vaan niin tyylikästä työtä. Kolmosesta en kauheasti välittänyt, mutta ykö ja kako löytyy omasta hyllystäkin.

Kello on iltapäivän neljä

Jaa. Kun ei täs ole tähän mennessä tullut vaihdettua pyjamaa pois, niin tuskin enää kannattaakaan.

Outoa ajatella, että työreppu pitää pakata illalla. Ja muistaa kaikki ne mitä pitää muistaa. Eikä ole hajuakaan, mitä siellä töissä tehdään. Uusi huonekaveri tulee vasta viikon päästä. Entinen haluaisi mun kanssa lounaalle heti 3.1. Vierastan ajatusta. Mennyt mikä mennyt, mitäpä tuota tekohengittämään. Syököön uudessa työpaikassaan.

Tai ihan sama. Deppaa pukkaa joka tapauksessa.

Uudenvuodenlupaukset, plää

Jos jokin muutos lähtee rehellisesti sisältä ja omasta tarpeesta, sen muutoksen voi tehdä juuri oikealla hetkellä mikä tahansa ma-ti-ke-to-pe-la-su vuodesta. Uudenvuodenlupaukset ”aloitan 1.1.” ja siihen saakka saa rypeä vanhoissa tavoissa, ne on epäaitoja lupauksia, jonkin ulkoisen määrittämiä, ei itsestä lähteviä. Eivätkä myöskään tule kestämään.

Että sitä mukaa.

Itselleni on kertynyt järkyttävä määrä ylimääräisiä kiloja vuodessa, eikä mulla oikein ole tietoa siitä, mitä tälle tilanteelle tekisin. Mutta se nyt ei ainakaan auta, että huomisesta alkaen menen jollekin vitun kaalikeittodieetille. Mun pitää varmaan ensin kyllästyä lopullisesti ja aidosti siihen, miten nopeasti väsyn ja miten lähellä vaatekauppojen maksimikoot on. Vielä nyt olen voinut selittää väsymystä itselleni muillakin syillä (esim. keuhkot, ikä), ja vaatteitahan mulla on loppuiäksi.

En tiedä, en tiedä. Olen aina ollut eksyksissä näiden painoasioiden kanssa. Pienestä asti on syytetty läskiksi (joka en ollut) ja hierottu naamaan länsimaista anorektista kauneusihannetta. Olen ollut rahattomuus- ja työttömyyskausina alipainoinen ja varakkaampina kausina viis veisannut siitä, mitä syön, koska ruokaa nyt kerta vihdoin taas on. Ja podihan kyllä osaa kerätä kilot ja niitten uudet kaverit nopsaan. ”Hei uudet kilot, tulkaa tänne kaikki, täällä saatte olla rauhassa ja aina mukavampaa kun meitä on enemmän!”

Viime talvena pääsin kilojen suhteen melko hyvään tilanteeseen, koska iso leikkaus toipumisineen vei ruokahalun ja kilot. Olin silti taulukoiden mukaan edelleen kymmenen kiloa ylipainoinen, vaikka naama oli niin kapea että ällötti katsoa kuvista moista. Sitten kun huomasin ruokahalun palanneen, aloin varmaankin nauttia tilanteesta vähän turhan paljon. Ja nyt ollaan tässä: inhoan sitä, miten huono impulssikontrolli mulla on. Ja jospa ne impulssit suuntautusivat useammin vaikka joogamaton suuntaan, vaan ei, jääkaappia kohti käy käsi.

Uskomatonta, ettei aikuinen ihminen opi.

No, ehkä tässä sitä oikeaa hetkeä odotellessa. Ja parempaa uutta vuotta odotellessa. Vaikka eihän tässäkään vuodessa muuta isoa vikaa ollut. Kissat on olleet melko terveinä ja Ilonalle löytyi hyvät lääkkeet. Työpaikka säilyi eikä isoja onnettomuuksia kotona. Siinähän ne tärkeimmät onnistumiset.

zteltta4 copy