Puuttuvat tiedotteet

Pari juttua, jotka näin jälkeenpäin ajateltuna olisin halunnut kuulla vanhemmiltani.

1) ”Ana, ei susta tule ikinä balettitanssijaa. Tai muutakaan tanssijaa. On semmoinen kuin perinnöllisyys. Sun vanhemmat on kumpikin sukupolvessaan tavallista isompia ihmisiä. Susta tulee vain tavallista isompi ihminen, jolle myös helposti kerääntyy läskiä. Onnea matkaan.”

2) ”Ana, et sä rusketu. On semmoinen kuin perinnöllisyys. Voit sä ottaa arskaa siellä viltillä Jaanan kanssa, Jaana ruskettuu ja sä punotat. Max. Koska arvaa mikä p:llä alkava.”

3) ”Ana, se nyt on vaan niin, että oot tuollainen vaalee mölli, eikä sulla ole ruskeita silmiä ja tummaa tukkaa, koska perinnöllisyys.”

4) ”Ana, sä et ikinä saa mahtavia graafisia leikkauksia sun piikkisuoraan tukkaan, koska sulla ei ole suoraa tukkaa. Eikä tule. Perinnöllisyys.”

Vaan eihän ne. Jos ne olisivat ylipäätäänkään koskaan kuulleet perinnöllisyydestä, olisivat toki ymmärtäneet a) tsekata toistensa vanhemmat huolella ja siten b) olla lisääntymättä keskenään.

Tää on niin helppo tehdä paremmin. Ja nykyajan ihmiset tekeekin.

Mainokset

Vailla

Kyllä, foodien käyttäminen raskaiden lastien toimittamiseen erittäin hyvä idea. Huomauttavat tulostaan vielä etukäteen, ja tulevat kun on ollut puhe. Siis ihan muuta kuin nää oikeasti paskat kuljetuspalvelut.

Nyt pökähti postiluukusta eka Gudrunin luettelo, joka ei helähdyttänyt mitään kieltä sisälläni. Päinvastoin muistin, että yks G-mekko pitäis viedä kierrätykseen.

Mun elämä on kääntynyt niin harmaaksi. Talvi oli eilen (yks päivä) ja olin iloinen kun olin valinnut just oikeat ulkovaatteet. Viime yö vei kaikki lumet, ollaan taas marraskuussa. En lähtenyt duuniin sateen jatkuessa, olin saanut kaktuksen kurkkuun yöllä. Mutta kun kokousaika lähestyi, sadekin loppui ja pääsin lampustamaan apteekin kautta töihin.

Väsymys jatkuu. Mietin, oisko näin vetämätön oli jos olis plus 18 eetterissä ja aurinko paistaisi. Ei tod. Valo. Aurinko. Niin ratkaiseva!

Doc Point alkaa parin päivän päästä. En ole katsonut aikatauluja yhtään. Tuleeko tästä jo toinen leffafestari peräkkäin, jonne en mee edes yhden elokuvan verran? DOKUMENTTEJA, mun lempilaji. Onks kukaan muu huolissaan? Mä vähän oon.

Yhdeksän tunnin yöunet toimisi

Viikon valopilkku: vanha leffa Tyttö ja helmikorvakoru (2003) – upea ja seksikäs Scarlett Johansson on ihan samanlainen töpselikärsä kuin mekin ilman upeaksi ja seksikkääksi meikkaamista. Tasa-arvon tuulahdus, puuh!

Muuta hirveän hyvää ei ole tässä viikossa auennut. Heti jos ei nuku yössä 9 tuntia, on olo raskas, hengästyn, jalat sanoo viuviu. Tänään oli onneksi vain yksi pakkokokous aamulla ja lopuksi aikaa pääsin tekemään duunit kotona. Kylmähän täällä on, mutta ainakin rauha meditoida esiin kaikki aivopoimuihin hautautuneet ”ois pitänyt jo monta päivää sitten”. Hitaasti käynnistyy vuoden 2018 kone, mutta kyllä se siitä ku potkitaan.

Suloinen musta kissani tuli taas viime yöksi viereeni. Osa huonosta nukkumisesta menee hänen piikkiin, sillä ei siinä uskalla kunnolla vaihdella asentoja tai mitään, kun typy on niin herkkä sinkoamaan. Mutta olisin kyllä voinut lääkitäkin paremmin. Kun huomasin, että melatoniini ei auta, olis vaan pitänyt napata pami perään. Muistanpa ensi yönä.

Koittais kestää vielä muutaman viikon pimeyttä

Yksi hyvä ystävä häippäsi kesää kohti eilen, Kolumbiaan pariksi kuukaudeksi. Toinen hyvä ystävä häippäsee kohta Thaikkuihin pariksi kuukaudeksi. Fiksuja ihmisiä. Fiksuja, fiksuja. Kuka perkele täällä pimeydessä kykkisi ellei ole pakko.

Ensi viikolla töissä pitäisi olla jo täysi sutina, eli en enää istuisi siellä yksin kuten vielä viime viikolla. Myös uusi huonekaveri tulee. Toinen iloinen juttu on se, että vaikka diljoona bussivuoroa Hgistä Lesbooseen lopetettiin, mun poikittaisbussi se vaan edelleen kulkee. Metrosta alkaa olla mulle iloa vasta ensi syksynä. Puhun nyt kävelymatkoista pysäkeiltä työpaikalle.

Muuten on aika uupunut olo. Fyysisestikin raskas, hengästyn kaikesta ja hikoilen kuin kesällä. Paitsi päiväunilla, jolloin mua palelee koko ajan. Tunnen sen unen läpikin. Ihan sama minkä verran päällä, aina jäässä.

Ai niin, sisko soitti. Tällä kertaa sen kanssa oli ilo puhua! Keskusteltiin mm. Hurmeen Niemestä, jonka kieltä hän ihaili samoin kuin miekin. Se on mukavaa, kun ihminen uskaltaa kirjoittaa kovaa asiaa niin kuin itse sen puhuisi. Huom.
keskusteltiin. En vain kuunnellut luentoa, siis.

Hou fakin hou

Monasti olen jouluaattona lähtenyt kauppoihin, koska silloin ei ole ollut muita liikkeellä. Tämä on nähdäkseni muuttunut viime vuosina. Enemmän aukioloja, enemmän porukoita. Tänä vuonna samantekevää – mun jalat on niin huonossa kunnossa, että käyn muutenkin ulkona vain pakolliset. Eilen kävin kepin kans ruokakaupassa illalla. Ei ryysistä! Tänään aattona olen vain kotona. Huomenna elokuviin iltapäivästä, koska huomasin Suburbiconin saapuneen tonteille. Tosi huonot pisteet imdb:ssä mutta what can you do, ei ole pitkään aikaan ollut käyntiä teatterissa kun kaikki kiinnostavat on jo katsottu. Jotain tarvii.

Ei kannata toivottaa hyvää joulua, koska täällä ei mikään tuoksu eikä maistu joululle, kaikki on ihan niin kuin tavallisestikin. Paitsi bonuksena jalka- ja liikkumisongelmat ja suunnaton vitutus siitä. Että kaatakaa itellenne vaan.

Vää vää vää

Ei täällä nyt taaskaan mitään ihanaa tilitettävää. Vituttaa vähintään 2 asiaa.

1) Yritin Oivaan joulubrunssille, koska olin töiden takia menettänyt kolme joululounasta viime viikolla (siis niitä työmaaruokalahintaisia). Ei missään sanottu, että pöytävaraus pitää olla! Ei sit, meen ensi viikolla oikeasti kalliille joululounaalle, perkele.

2) Vanhin siskoni, ihan skarppi ikäisekseen. Mut vituttaa kun se soittaa, koska se ei ikinä kysy, mitä mulle kuuluu. Se pitää sen oman luentonsa ja sitten loppu. Jos mä silti yritän kertoa jotain, se ei kuuntele. Muistan kun oliko se 2008 kun me alettiin enemmän kommunikoida veljen kuolemaan liittyvien juttujen takia, niin eka hänen pitkä puhelu ei-veljestä vaan kuulumisista, oli vain häntä. Sitten se soitti TOKI uudestaan heti perään ja kysyi, missä mä olen töissä. Tää on ainoa kerta, kun se on itse havainnut että oho, ei saanut puhelun aikana toisesta päästä mitään kuulumisia.

Olis kiva, kun ei olis perinnöllistä. Mulle jäi siskon jutuista kuva, että eipä yhteinen isämmekään ollut loppuaikoinaan tajunnut muuta kuin minäminäminä. Gaaad forbid. Vaikeiden paskapäiden geenit.

Sisäinen kello rikki

Hö. Tää pimeys sekoittaa mun sisäisen kellon ja kalenterin tyyten.

Esimerkki 1: Sisäinen kalenteri. Perjantaina kattelin twitteristä vai mistälie, että yks kiinnostava pikkusarja ilmestyy Areenaan kokonaisuudessaan perjantaina 8.12. Johon meikä että vau, tuohon ei oo enää pitkä aika, aion niiiiin kattoo heti kun se tulee! Ymmärtämättä, että elin jo perjantaita 8. joulukuuta.

Esimerkki 2: Sisäinen kello. Eilen vilkaisin keittiön kelloa, että se on varttia yli seitsemän ja Ilonan iltalääkkeen aika. Annoin siis kisulle lääkkeet. Noin tunnin päästä vilkaisin kelloa uudelleen ja se on vaille neljä. Olin siis antanut kisulle pillerit vaille kolme päivällä. Vain vajaan viiden tunnin heitolla. Kuvittelisi jonkin hälyttävän, että hei, ei ole ilta. Ei hälytä. Liian pimeää.

Mitään päivää ei ole helppo rakastaa ilman auringonpaistetta. Jokaista sadepäivää vihaan suoraan, ne vaan masentaa. Päivä ilman sadetta ja ilman aurinkoa on jotakuinkin siedettävä.

Deppaa, deppaa

Maa on niin on niin kaunis. Kukapa ei arvostaisi vaakasuoraa tuulta, saatanan kylmää jatkuvaa sadetta ja ikuista harmautta. Ai niin – kohta tiet ja jalkakäytävät on taas liukkaat.

Tänä aamuna puoliksi heräsin kahdesti, ennen oikeaa heräämistä. Muistan siinä puolitietoisessa tilassa miettineeni, että olen niin masentunut, etten pysty enää ikinä nousemaan petistä. Ja samantien tein korjausliikkeen vanhalla tutulla ”älä välitä siitä”. En välitäkään. Enkä anna sille yliotetta. Mutta tämä maa ja ilmasto ei todellakaan paranna asiaa. Täältä pitäisi päästä pois vähän vitun livakkaan, mutta minkäs teet kun on työ, koti ja kissat. En mä nyt sentään meinaa lähteä espanjalaisten torien laitaan laulamaan suomalaisia kansanlauluja siinä toivossa, että joku heittää pesoo.

Pari päivää saikkua vielä, sitten itsenäisyyspäivä. Tiistaina mulla on lääkäri illalla eli pakko liikkua ulos. Yritän jos saisin kirjastokäynnin samaan, koska siihen on viimeinen tilaisuus 7.12. Siinä taas on päivä täynnä kaikkea muuta, en tiedä pystyykö.

Liian vähän, aina liian vähän

Ehkä jaksan paremmin, jos vaan alan lähteä töistä aikaisemmin. Kun ei tästä tälleenkään tule mitään. Mulla olisi kalenteri täynnä iltamenoja, mutta kun ei pysty lähtee minnekään, mikä ei ole lähellä ja ala klo 19. (No, klo 20 ehkis kelpaa myös jonain päivänä.) Jos taas vain käy töissä ja nukkuu loput ajat, silleen kuolee ikävystymiseen. Sekä kissat että minä.

Mun duunimatkoihin metro alkaa vaikuttaa vasta ensi syksynä. Lyhentää ja helpottaa huomattavasti. Pitäisi vielä jaksaa yksi talvi tätä rankempaa matkailupaskaa ja ajanhukkaa, bussissa istumista ja pimeyttä, sadetta, liukkautta.

– – – –

Tänään oli ”pakko” mennä yhteen baariin hetkeksi nykyisten ja entisten duunikaverien kans. Luulin, että meitä olisi noin kuusi, meitä oli parikymmentä. Eli mitä juttelusta tulee niin isossa porukassa? Ehtii jutella kahden kanssa, sit pitääkin jo lähteä kotiin. Mä en tykkää nähdä niitä kännissä, enkä ite edes pysty juomaan juuri mitään. Parista lasillisesta punkkua diu-diu. Oli tosi huono idea lähteä tuonne ylipäätään, mutta kun mulla on jo se maine, etten lähde, niin ajattelin yllättää heiät. Ihan turhaa. – Olen vielä lupautunut pikkujoulujen ravintolaosuuteen, koska mahdollisesti hyvä ruoka. Voi ei, milloinkahan sekin sitten ois? Parin viikon päästä? Kaikki muut pikkujoulut kierrän kaukaa, kuten aina.

Tukossa

Okei, Lähi-S lähtee vasta vuoden loppua kohti, koska hänellä on suma juttuja kesken. Varmaan aika paljon sen loputtoman suman takia hankkiutuikin muualle.

Itselläkin kalenteri on aika tukossa ja työmuisti täynnä. Mulla on nykyisin puhelimessa muistilappu, jonka otsikko on näppärästi TÄNÄÄN, ja lappu on siellä aina, sisältö vaan vaihtuu. Puhelin on sängyn vieressä, niin pystyn illalla tai yölläkin sutaisemaan sinne äkkiä jonkun unohtuneen kikkareen. Sitten päivän mittaan pyyhin niitä pois ja lopuksi alan täyttää tulevaa päivää. En laita itsestäänselviä, vain sellaisia jotka täytyy muistaa ja/tai on erityisiä. Nyt just eletään taas aikoja, jolloin ei oo sama huomennako vai tänään, vaan kaikki on tänään tai mieluummin jo eilen.

Mulla ei ole ikinä ollut tällaista marraskuuta. Yleensä olen pystynyt rauhoittamaan koko kuukauden syksyn juoksujen jälkeen. Nyt ei juoksu lopu. Messuja ja iltamenoja on ollut, Night Visions pitää jättää väliin. Jätän väliin leffafestarin? Kyllä. Juhlia, ihmisten synttäreitä. Terveyspaskaa on ollut ja jatkuu. Jumpannut en oo, venytellyt ehkä kerran kahdessa viikossa.

Eilen kävin lähi-stand-upissa illalla. Syntistä kissoja kohtaan tietysti, koska olin tullut kotiinkin vasta kuuden jälkeen. Mutta tein samalla ruokaostokset, koska Smarket on 24 asti auki. Tänään sitten muistin vasta aamulla, että däääämn: Juuson stand-uppi illalla! Ja jälleen kuuden jälkeen töistä kotio. Eli ei vaan pysty. Lisäksi (nyt päästään kuvaavaan esimerkkiin muistin täyttymisestä) olin tyystin unohtanut kissan lääkinnän. Vasta kun naapuri whatsappasi, että mihinkäs aikaan laitetaan kissaa, muistin. Tää on mielestäni huolestuttavaa. En tavallisesti unohda kissa-asioita enkä varsinkaan terveyteen liittyviä!

Onneksi on etäperjantait. Huomenna on aamusta pätkä Terveystaloa, mutta noin puolestapäivästä taas normihommoo kotona.

Alpakkalanka on täällä… tiiän kyllä. Jospa joku leikittäisi!