Here we go again

Onko paikalla isojen tanssikohtausten ystäviä? (Nostaa ite molemmat kädet.) Siellä niitä on, kun menee kattomaan Mamma Mian jatko-osan! JA isolta kankaalta, tottakai. Grande finalessa logiikka katoaa kokonaan, mutta hei, tanssi ja musat jatkuu, joten kaikki kunnossa! Ehdottomasti kannattaa katsoa myös lopputekstit loppuun asti, siellä on vielä herkkupala. Myös Björn ja Benny vilahtavat kumpikin.

Vältin kaikki sateet ja ukkoset. Nyt taivas on pelottavan sininen taas, eiköhän sieltä huomenna ponkaise taas tavan hellepäivä.

Mainokset

Kelpoisa perjantai

Käytiin K:n kanssa katsomassa Hereditary. Naurettavaa kyllä, en uskaltanut lähteä katsomaan yksin, koska leffaa oli kehuttu niin sairaan kauhistuttavaksi ja viisi tähteä ja jada-jada. Ei ollut viiden tähden paketti. Ehkä kolme ja puoli. Yksi ikävä piirre leffassa oli, että musiikki oli heti alusta ”pahanenteistä”, joten miten siitä kasvatat jännitystä enää. Myös ihan neutraalien kohtausten taustalla oli samantyyppiset musat. Ei vakuuttanut.

(Sivujuonne: leffa alkoi ilman tekstejä. Ei montaakaan haitannut. Viidentoista minuutin kohdalla joltain paloi käpy ja kävi sanomassa henkilökunnalle. Leffa tietysti keskeytettiin ja siinä tuli kaikkiaan kymmenisen minuuttia taukoa, kun kone buutattiin ja kelattiin samaan kohtaan mihin oltiin jääty. Tauon aikana henkilökunta jakoi meille sukkulaatipatukat ja lähtiessä saatiin vielä vapaalippu per naama.)

Vertailuna viime vuonna ylistämäni mother!. Ehdottomasti piinaavampi ja painostavampi. Ihan loistava leffa, toivottavasti tulee kirjastolevitykseen, jotta mahdollisimman moni näkee. Siinä on oikeaa kauhuleffameininkiä.

Ei tämä Hereditarykaan huono ollut, sentään. Ei. Se ei vaan yltänyt ihan siihen, mihin arvostelut antoivat ymmärtää. ”Vuoden odotetuin”. Höh.

– – –

Oli hauska tavata K pitkästä aikaa. Leffan jälkeen mentiin Kampin yläkerrokseen Terrafazioneen, koska mun piti saada päivän toinen ateria (täytetty ciabatta ja smoothie) ja K otti myös ihanan inkiväärin makuisen smoothien. Ootteko huomanneet, että kun jokin maistuu inkiväärille, se maistuu heti myös terveelliselle? Jep jep.

Ihana aurinkopäivä aukeamassa. Mun pitää vahtia kotona, tuleeko PostNordin kissanruokapaketti tänään vai maanantaina… PostNord on niin haukuttu netissä vuosikausia, mutta kaveri suositteli eli oisko ne sitten ottaneet haukuista opikseen ja soittavat, tai edes katsovat paketin päältä ovikoodin ja tulevat sisälle. Viime vuonnahan tämä ei millään onnistunut. Paketin päällä oli sekä ovikoodi että puhelinnumero – ei pysty toimittamaan. Piti soittaa asiakaspalveluun ja haukkua ne. Sitten alkoi puhelimen käyttö sujua kuljettajaltakin. Että nyt sitten jännityksellä parcel tracking ja silleen.

Nättii mekkoo ja muuta kivaa

Pitkästä aikaa lähdin elokuviin ihan luontevasti. Ei tarvinnut pelätä, että siellä taas joku on kuolemassa syöpään tai suunnittelee itsemurhaa. Ihan hömppätietoisesti menin katsomaan hömppää: Ocean’s 8. Kevyt, kaunista katsottavaa, nokkela. Joku arvostelija (mies) itki, kun liikaa kuulemma näytetään pukuja ja puhutaan niistä. Kuulosti heti mun elokuvalta!

– – –

Vieläkin on vähän kysymyksenasettelua siinä, mitä teen loppukesän. P onkin mökillään idässä viikkokausia! K tulee muutamaksi päiväksi sityyn ennen kuin lähtee kahdeksi viikoksi pois. R onneksi on tuossa autoineen, pääsee välillä jonnekin. Ja sit oli se toinen Someron keikka, pitäis tässä kuussa. Mutta muuten… en kai mä nyt voi lölliä petissäkään ja leikittää kissoja viittä viikkoo?

Ulos ja elokuviin

Taas oli tärkeintä, että pääsen lähtemään kotoa ja elokuviin. Vähän se ja sama mitä katsomaan, en ottanut Terminalista juurikaan selvää etukäteen. Sen tiesin, että vaikka leffassa on Mike Myers ja Simon Pegg, se ei ole komedia. Tää saattoi yllättää jotkut.

Kolme ihmistä lisäkseni katsomossa.

Ristus että oli huono leffa! Ensin en alusta tajunnut mitään. Sitten jauhettiin puoli tuntia itsemurhasta parantumattoman sairauden takia (just tällaisia leffoja meikäläisen kannattaa katsoa, jep). Sitten hokasin pääpahiksen/t, jo liian aikaisin. Loppuselvittelyt vei tuhottomasti aikaa. Seli seli seli. Lisäksi leffan miehet tapetaan näyttävästi eli aika miesvihamielinen meininki.

Ihan tolkuton soppa. Vasta kotona näin Hesarista tuomion ”vuoden huonoin elokuva”. Olisinpa tuonkin tiennyt, olisin valinnut muuta. Tämä Hereditary lupaa hyvää, mutta juuri nyt kauhuleffan katsominen ei ole hyvä idea. – Olisin tarjonnut Mammalle Three Billboards etc. mutta sen näytökset kaikki on nyt illalla ainakin juhannuksen aikaan. Mä nukun illalla!

Luokattomat videot

Feisbuukin voisi hylätä monestakin syystä. Oman pään ulkopuolella olevista syistä yksi on luokattomat videot. Ääntähän esim. eläinvideoista ei ole voinut kuunnella ikinä, koska se sisältää lähinnä kuvaajan hohotusta ja kommenttipölinää. Mutta kun se kamera ei edes pysy vakaana, vaan koiranpentua kuvatessa vaelletaan jostain vintin kautta kellariin ja sattumoisin saadaan se pentu kuvaan välillä. Miks näitä pitäisi kattoa? Jos mä teen huonon videon elukoista, en mä nyt sitä julkaise sentään. Mutta maailmassa kaikki muut vähän niinku näyttäis julkaisevan.

Viikonloppua

Laitoin ruokaa sekä eilen että tänään. Olen todella ihmeissäni. Miten tää nyt tälleen? Eilen vaan tuli kahden pamin jälkeen niin hyvä olo, että menin kauppaan hakemaan vähän pilkottavia vihanneksia ja kuullotin niitä pannulla ja pari kananmunaa perään. Vähän eri vihanneksia eilisen ja tämänpäiväisen lätyssä. Kyllä on meikän ruuanlaitto käynyt niin harvinaiseksi, että vieläkin ihmettelen pää pyöreänä.

Elokuva. Tai ensinnäkin: elokuviin lähtö. Maksan koko ajan niistä invakyydeistä, mutta harmittaa sitten kun ei pääse lähtemään ja tulemaan siten kun ittee spontaanisti huvittaa. Ratikalla se onnistuu, mutta myös maksaa. No, tein silleen että menin ratikalla, hoidin pari asiaa koska lippuhan on tunnin voimassa, ja sitten elokuviin ja tilatulla taksilla takas kotiin. Puolet ja puolet.

Elokuva oli Lucky. Harry Dean Stantonin viimeinen veto, jota hän ei itse edes ehtinyt nähdä. Tätä katsoessa pitää sietää hitautta, rauhallisuutta ja vanhoja ukkoja. Ihan ok, mutta onneksi tarpeeksi lyhyt. Nykyään tunnutaan venyttävän pakolla siihen kahteen tuntiin ja enmmänkin, kai ”koska muutkin”. No, ei tarvii. Ihan mielelläni katson näitä puolitoistatuntisia.

Meidän piti lähteä tänään yhden toisen autoilevan ystävän kaa etsimään sitä rhodopuistoa, mutta hän ei saanut nukuttua yöllä, joten ei sitten tänään menty. Toivoakseni huomenna – ainakin suunnitelma on näin!

Olen itse asiassa koko ajan pienessä paniikissa siitä, mitä tekisin, kun mikään ei oikein hirveästi kiinnosta. Pää on silleen mennyt sijoiltaan, toivottavasti korjaantuu. Tässä on kuitenkin koko heinäkuu lomaa eikä mitään hajua, mitä hommailla. Siivotakaan ei voi koko aikaa…

Kohti valoa

Jotain mitä en uskonut näkeväni: elokuva kuvailutulkista. Itsehän olen moisen koulutuksen käynyt 2005, mutta kun ei se toiminta alkanut vauhdilla, niin en sitten jaksanut odotella. Nyt kolmetoista vuotta myöhemmin toiminta on jo ihan tiedossa monessakin keskeisessä instanssissa kuten SES tai YLE, mutta edelleen siviilit ei juurikaan tiedä. Maailmallahan tää on ollut iso bisnes jo vuosia ennen kuin meillä herättiin kouluttamaan.

ENIHAU.

Leffan nimi on Kohti valoa, joka viittaa vähintäänkin elokuvan lopussa lupaavaan rakkaustarinaan, mutta aurinko ja varsinkin laskeva aurinko on monessa mukana. Misako on treenaava kuvailutulkki. Hänellä on pieni näkövammaisista muodostuva tuomarointiryhmä sekä näkevä ohjaaja, jotka omilla kommenteillaan virittävät Misakon suoritusta paremmaksi. Ryhmässä on erityisen tiukka Nakamori-san, jonka historiaa ja nykyhetkeä päästäänkin lähemmin katsomaan. Misakolla on omat surulliset muistonsa, samoin Nakamorilla, näihin tutustumme samalla kuin Misako ja Nakamori tutustuvat toisiinsa hitaasti mutta väistämättä, koska näyttää siltä että Misako tässä ei anna periksi.

Katsojat: parikymmentä. Suurin osa naisia. Mieli teki huutaa pieni galluppi leffan jälkeen ”anteeks, mutta ketkäs kaikki täällä on kuvailutulkkeja?” ja taatusti olis kymmenen tassua noussut. No, en huutanut. Lopputekstit japaniksi, turha niitä on katsoa.

Hassua kyllä, taas tässä on elokuva joka varppina kiinnostaisi hierojaani (näkövammainen), mutta japani… Tuollahan pyörii se toinenkin suoraan näkövammaisuuteen liittyvä Mademoiselle Paradis (Licht), jossa taas edetään ranskalla ja saksalla. Olispa italia tai englanti, niin sojona lähtisi hänkin katsomaan. Vaan ei näillä kielillä.

PS. Jos ei kymmenen kilon katoamista muuten huomaisi, niin Kinopalatsin penkissä istuessa kyllä :-D

Multa on salattu asioita (ehkä)

En ollut huomannut ollenkaan Noin viikon Studiota! Vaikka nyt katsottuani kaikki jaksot olen melko varma, että tästä mainittiin siellä Glorian stand-up-keikalla. No, onneksi nyt. Pitää alkaa seurata Areenaa taas paremmin. Prisman Eläinäidit sentään hokasin… ja jopa olen kiinnostunut. (Tämä on nyt vähän vaikeaa, tämä mistään kiinnostuminen.) Vaan olenhan itsekin eläinäiti, hehe.

Jokakeväistä jyrää duunissa. Aurinkoinen viikonloppu tulossa. Huomenna luvassa illalla yhdet vieraat ehkä, sunnuntaina pitäisi mennä puistoon kävelemään P:n kans. Eilen tehtiin hänelle työhakemusta. Tunsin itseni hyödylliseksi! Mutta väsymyshän se sitten aina loikkaa päälle, ei enää pysty sosialisoimaan paljon iltakahdeksan yli.

No mutta Ferrante kuitenkin!

Muutama päivä sitten tyhjensin kirjaston varausjonon. Ei siellä ollutkaan kuin pari kirjaa, loput 20 oli elokuvia. En vaan jotenkin jaksanut ajatella siellä ramppaamista enää, silloin oli henkinen jaksaminen vähissä. Mutta voih aih, tänään muistin täältä että uusin Ferrante, tottamonokkelissa! No, nyt siihen on yli 1300 varausta, että voipi tässä hitu mennä. Mutta siihen asti voin lukea oman kirjahyllyn kirjoja, koska siellä on vain uudelleen luettavaksi kelpaavia. Sama koskee elokuvia.

Ei edes huvittaisi mennä elokuviin. Kävin katsomassa Suojelusenkelin, ihan turhaan. Epäkiinnostava. Jos olisin tutkinut sen verran että huomannut suomalaiset nimet, en olisi edes mennyt. Olisin valinnut Ready Player Onen, koska olen lukenut kirjan eikähän se paska ollut muistaakseni.

Mutta just nyt en tunne kytöä lähteä mihinkään. Luulen, että mua vähän jännittää nuo uudet kyydit, ja tahdon saada ne osaksi elämääni ennen kuin pystyn spontaanisti taas ihan omaksi itsekseni.

Kaikkea, vähän pelottaakin

Pahoittelut, että kirjoitan nyt vain lyhyesti. M kävi ja mentiin yhdessä katsomaan Dario Fon pienoisnäytelmiä Teatteri Jurkkaan Erkki Saarelan esittäminä. Tää on mulle vanhaa fanitusta. Fo oli sitäpaitsi sanonut, että hänen ittensä jälkeen Saarela on paras esittämään näitä. Ja M:n vierailut yöpymisineen on parasta mielialan hoitoa.

Muisteltiin myös suuria hetkiä suuriin persooniin liittyen. M:lle se oli Philip Glassin konsertti täällä marraskuussa. Mulle iso hetki oli Dario Fo itse Lillanissa kesäkuussa 1998.

Lauantaina kävin katsomassa Grace Jones -leffan, liittyy Seasons-festivaliin. Ihan ok, mut liian pitkä ja olisin voinut elää ilmankin. Ekan kerran ikinä kävin vessassa elokuvan aikana! (Kakka, jos ketä kiinnostaa.)

Tässä on nyt ollut vähän pelleilyä noitten mielialapillereitten kanssa – muutama päivä vasta – mutta mun on pakko jättää ne pois, koska en vaan kestä hereillä. Triptyl. Joku asiantuntija saa löytää väsyttämättömät, tai sitten vaan joudun olemaan ilman. Mulla on niin paljon kaikkea terveyspaskaa menossa, että en edes kehtaa puhua julkisesti. Tulevaisuus pelottaa.

Saa edelleen laittaa rohkaisevia kommentteja vaikka ei tunnettaiskaan!