Semmoista päivää ja tuommoista yötä

Jotain liikettä sentään. Eilen kävin katsomassa Vuosisadan naiset. Äh, niin turhaa. Päähän ei jäänyt mitään. Odotan niin kovasti, että Season Film Festival alkaisi! Mulla on jo kuusi lippua ostettuna, ja aion istua niin hemmetisti.

Olen ihmetellyt, käynkö mä jotenkin omituisiin aikoihin elokuvissa nykyään, kun joka paikassa on niin paljon ihmisiä, meneepä milloin vaan. Mutta joo tosiaan – Rex ja Maxim on poissa pelistä, ja Kino Engel samoin. Kyllähän ne ihmiset jonnekin valuu. Toisaalta Arabianrannassa näkee Sherylissä nykyään samat leffat kuin Finnkinolla, ja Kallioon on tullut tämä Riviera. Orion on eri genreä, siellä ei näe uusia leffoja juuri ollenkaan.

Mutta näitä pieniä korttelikinoja, niitä on 11 viimeisten laskujen mukaan. Toivottavasti asiakkaita riittää niihinkin, eikä vaan tukkimaan Finnkinon vessajonoja!

Tänään, jes, pitkästä aikaa Brunolle. Olen kadottanut tajun siitä, milloin siellä on kirppari ja milloin muuta, mutta nyt taas hokasin kirpparin. Kuten diljoona muutakin, lue: ruuhka. Ostin parit isot harmaasävyiset huivit eurolla kappale, koska niillä voi lämmitellä töissä tai kotona tai laittaa vaikka kissankoppaan, kun kulahtavat tarpeeksi.

Pestyinä jo.

Seuraavaksi sityyn. Etsin ihan yhtä tiettyä juttua lahjaksi ystävälle, mutta aika toivotonta. Löysin välttävän. Samoilla penkomisilla hommasin itselleni lisää paksuja ja ohuita sukkahousuja sekä *PIRHANA – TAAS HERÄTE!* yhdet sukat. Mulla on niiiiiin paljon sukkia, että loppuiäksi, mut en taas voinut olla ostamatta, koska kissakuosi ja mv!

– – –

Muuten elämäni on vaan täynnä syntiä: suklaata, pullaa ja capuccinoja. Jo alan kohta kaivata niitä aikoja, kun ei ollut ruokahalua. Meinaan, vaaka kyllä kertoo, mihin suuntaan numerot juoksee nyt. En ole ikinä tajunnut, miten ihmiset pitää painonsa normaalina. Multa se ei onnistu kuin sairaana tai köyhänä. – Yöt on myös melko persiistä, tai oli ennen kuin aloin tottua. Herään nimittäin toistakymmentä kertaa per yö, ihan lääkinnästä riippumatta. Eikä voi ottaa tabujakaan kovin isolla kädellä, koska pitää päästä ylös aamulla. Tässä nää kaksi ongelmakenttää – nukkuma-aika ja valveillaoloaika. Muuten ihan ookoo nääs.

– – –

Töissä on jotenkin ehkä kevyempää kuin muina keväinä. Tehtäviä on tullut lisää, mutta toisaalta vanhoja juttuja osaa tehdä nopsemmin. Lisäksi yksi softa osaa nykyään ennustaa samat, mitä meidän piti ennen kirjoittaa käsin, ja se nopeuttaa ja ilahduttaa ihan hemmetisti. Vielähän tässä on matkaa ennen kuin on viimeiset parit uunista ulos, mutta rohkeella mielellä olen sesongin suhteen nyt jo. Työkaverit on hyviä ja tuetaan toisiamme. Selvitään tästäkin keväästä!

Mikki merelle lähtenyt

Tuumasin tästä miekkarista ensin, että rajakkivajakkeja on vissiin paikalla kolme, kännissä*) ja yks niin tilhet, että kaverit joutuu raahaamaan sitä. No, rajakkeja oli sentään parikymmentä, poliisien ystävällisesti ympäröiminä. Isolla suulla meuhkattu ”puhdistus” ei näkynyt missään millään lailla, mutta niinhän nää näitten jutut aina menee. Kovasti on melua ja pahaa puhetta etukäteen, ja sitten kun katotaan, kuka oikeasti aikoo tehdä jotain, jotenkin homma vaan hajoaa. Ei synny. Aivopieruiset mämmikourat.

Poliiseja ei ollut ihan vähän. Ratsupoliisejakin kuusi, autoja en jaksanut edes laskea. Myös mellakkabussi ja muita oudomman näköisiä poliisiautoja. Tepastelin huudeilla kolmesta lähtien, koska samoilla nurkilla oli sporttikauppa (klenkkarit ja uudet salihanskat) ja neljältä tapaaminen elokuvan merkeissä. Ihan rauhallista pöpinää oli, kuten Hesarikin kertoo. Suomi ensin -ryhmän päässä oli kolmisenkymmentä ihmistä, turvapaikanhakijoiden päässä satoja. Välissä luistelijoita. (Jotenkin absurdi asetelma, nicht?)

Päivän leffana oli viittä tähteä joka paikassa tienannut Manchester by the Sea. Tuntui kestoaan lyhyemmältä, koska oli täyteläinen! Hemmetin hyvä rojekti, mutta ei silleen hollywoodilaisittain happy end. Vähän surullinen olo jäi, vaikka pienenpieni happy end oli havaittavissa. Päähenkilön elämä oli vaan niin hemmetin tiukasti ja pääsemättömästi surullisella vaihteella. Ei semmoisesta toivu.

Nyt ei ole vanhojen Hullujen päivien lippuja enää kuin yksi. Taaskaan en selvinnyt seuraaviin Hulluihin asti kymmenellä lipulla. Pitäisi jo uskoa!

Luettu: Simon Critchley: Bowie
Luen nyt: Lena Dunham: Sellainen tyttö

*) Uudempi informaatio kertoo, että niinpä olivatkin. Itse asiassa niin kännissä että muita rajakkejakin jo hävetti :-D

Huonon äidin iltarimpsat

Finnkinolla on tämmöinen konsepti ku Event Cinema. Siinä elokuva näytetään vain kerran, ja siihen on kalliimmat liput. Olen käynyt katsomassa Bowie-dokkarin ja Queenin konsertin Eventissä, ja nyt eilen Bowien konserttitaltioinnin vuodelta 1973 Ziggy Stardust. Seuranani työkaveri, joka ei ollut vielä edes syntynyt 1973 :-D Mie sen sijaan muistan kyllä, että yhtäkkiä kaikilla piti olla samanlainen tukka kuin Bowiella. Tai Ziggyllä, kummin vaan. Siihen aikaan edes edes tiennyt enkä välittänyt popmusiikista, aloin vasta myöhemmin tajuta, että siitä kiinnostuminen edes hiukkasen-piukkasen kuuluu ikäänkuin yleissivistykseen. Vähän kuin punaviini, jonka juominen piti opetella naama rutussa. Ja vähän niin kuin olut, jota lipaisin vasta yli kolmekymppisenä.

Nyt tänään on taas se päivä, kun muutaman askelmerkin päässä kotoani olisi stand-uppia. Jännityksellä seuraan, mitä keksin illalla, ettei tarviis lähteä. Onhan tuo keli tietysti aika paska – kevät kävi kurkistamassa mutta sanoi heihei samantien. Keli, aina hyvä tekosyy.

Huomenna, illaksi, olen varannut ihan työterveyden ulkopuolisen lääkärin vastaanoton (ei kamalia), koska työterveys on vaan niin hillittömän paska mesta. Olen saanut sieltä parin vuoden aikana vajaat kymmenen väärää diagnoosia, ja alle vuoden aikana kolme turhaa antibioottikuuria. En tiedä, millaisilla papereilla Diacoriin pääsee töihin, mutta tulosten perusteella pahvit lie muropaketista leikattuja.

Ja vielä yksi iltameno olisi tyrkyllä – siskontyttöni miehen pumppu esiintyy keskellä kaupunkia, levynjulkkarikeikka sunnuntaina. En ole koskaan nähnyt heitä livenä, mutta tää on ehkä niin pakollinen, että… pakollinen. En ole vielä ostanut lippua. Vähän jänskättää, milloin pitäisi.

Yhtään ei harmittaisi, jos mulla olisi lyhyemmät työpäivät. Mutta kun nyt lähden illalla jonnekin, niin en ehdi yhtään olla kissojen kaa. Eilenkin tulin elokuvista ja siitä sitten suoraan petiin. HUONO ÄITI. Silti pitäis mun välillä käydäkin jossain, ettei ihan ala kasvaa sammalta.

Mietin näitä nyt sitten.

Liirum laarum laalaa

Luulin pitkään, että Arrival on enimmäkseen joku avaruusleffa, joten en jaksanut lähteä kiinnostumaan. Vasta viime viikolla hokasin, että sehän on myös kieli- ja kommunikointileffa, ja sitten kiinnostikin jo paremmin. Käväisin katsomassa. On ehdolla parhaan elokuvan Oscareissakin.

No joo. Yritin ymmärtää siitä kielihommasta edes jotain. (Saa täydentää kommenteissa.) Kun maan ihmiset tajusivat, että alienien kanssa sanat ei niinkään, mutta visuaalinen viestintä, alienit olivatkin valmiita ruuttaamaan tarjolle musteläiskiään. MITEN se muija muka selvitti, mitä (sanaa, ajatusta) mikäkin ympyräkuvion osa tarkoittaa?! Ja sitten kirsikkana kakun päällä: aikaparadoksi. Ba-dum-tss! Jos jotain vihaan… Mutta nythän on niin, että kielemme määrittää sen miten maailman näemme, ja koska alienien kieli jada-jada-jada niin heidän aikakäsityksensä on syklinen, he voivat nähdä tulevaisuuteen ja kas, kun sen kielen osaa, voi myös nähdä tulevaisuuteen ja kas, kielitieteilijämuija onkin kirjoittanut kirjan tästä seiskaräpyläkielestä, ja ohhoo, mahtaakohan muuten muijan tytär olla menneisyydessä vai tulevaisuudessa, vai eri tytär sekä että? Voi helevetti ja hyvää päivää. Kertokaa mulle nyt, JOKU PLIIS!

Tulin vaan niin vihaiseksi kun en tajunnut. Vissiin joku on sitten tajunnut, kun tämä on niin älyttömän ylistetty.

– – —

Toisaalta! Pitikin heti tulla päivittämään. Tää yks mun lempparileffa Contact, siinähän alienit ottaa yhteyttä alkulukusarjoilla. Kuka tahansa, paitsi ne teekkarit joiden kanssa tästä puhuin (”alkuluvuthan on universaaleja!” joo, maan ihmisille niin) tajuaa, että MIKSI MUKA alkuluvut? Yhtä hyvin / paremminkin alienit voisivat ottaa yhteyttä tuoksuilla tai väreillä tai jollain mitä me ei ollenkaan edes käsitettäisi yhteydenotoksi, koska ei vaan mahdu kaaliin eikä kokemuspiiriin. Niin että siinä mielessä Arrivalin musteläiskät on tietysti edistyksellistä kommunikaatiota. Noin niinku fiktiivisessä mielessä.

Junien kyttääjät

Kävin nyt katsomassa T2 Trainspottingin. Ehdin juuri ennen alkavan hiihtoloman supervyöryjä – ensi viikollahan ei kannata lähteä elokuviin ollenkaan, kun ei sinne mahdu. Leffa oli melko tarkkaan loppuunmyyty, vaikka virallisesti loma ei ollut vielä alkanut. Pienessä salissa tosin.

Olin odottanut lippu tassussa kai kolmisen kuukautta. No, milloin tästä nyt tuli ekat vihjeet. Alkuperäisen Trainspottingin näin ensin Lontoossa (juu, ilman tekstejä), kirjoitin arvostelun, ja sitten vasta filmi tuli Suomeen. Oli vähän karkinmakua suussa edelleen tuosta ekasta, mutta olihan tää kakkonen vähän pettymys. Tavallaan niin turha leffa. Idea kuulosti hauskalta – samat hemmot oikeasti 20 vuotta vanhempina. Mutta ei se mulle lähtenytkään sitten lentoon. Moni muu on eri mieltä, tiedän.

– – –

Edelleen palelee melkein koko ajan. Sisällä. Jos huomenna ei ole liukasta, voisin yrittää hakea lähirautakaupasta tuollaisen irtopatterin, joka mulla on ollut Pojilta lainassa koko talven. Ostaisin oman, niin saisin palauttaa nuille niiden. Eivät ole tosin perään huudelleet, mutta silti.

Tomppaa

Kermakupin Jonnan ja Naukulan Mamman myötävaikutuksella kävin Tom of Finlandin kutsuvierasnäytöksessä. Kiinnostava kokemus, kerran koettuna riittää. Massiivinen mittakaava: koko Tennari oli varattu tälle. 2600 ihmistä ja kaikki salit näytti samaa leffaa. Alkuja oli porrastettu niin ettei kaikki menneet yhtäaikaa, samoin talo tyhjeni porrastetusti. Jouduttiin siis odottelemaan, ei tiedetty etukäteen oikeaa aikataulua (kun ei älytty katsoa lipusta, katottiin vain emailista, jossa oli eri aika). Päästiin viimeisessä setissä omaan saliin, tunti sen jälkeen kun oltiin luultu leffan jo alkavan. Nomut. Leffa oli hyvä, loppukohtaus oli erittäin upbeat ja lopputekstit oli kilometrin mittaiset.

Kerrankin samoissa bileissä Jean Paul Gaultierin kanssa. Hän on kuitenkin toinen niistä ainoista miehistä, joiden takia olen nostanut pertsani penkistä ja matkustanut ulkomaille. (Toinen case oli 1996 Oxford, heterompi.)

img-20170213-wa0002

Ei ikuista

Oivoi, nysse alkaa tosissaan. Vuonna 2008 käytettynä ostamani pikkukamera ei tahdo aina luovuttaa kuvia tietsalle :-( Tällä kertaa sain yhteyden pelastettua ottamalla kamerasta akun pois ja laittamalla takaisin (en tiedä mikä taika, mutta toimi). Ei varmaan futaa ikuisuuksiin.

Ikävä tässä on myös ikäänkuin se, että en saa puhelimesta siirrettyä videoita mitenkään tietsalle. En bluutuutilla eikä postikaan kuljeta niin isoja. Kamerasta videot siirtyisivät johtoa pitkin, mutta aijoo, kun ei välttämättä siirry mitään enää kertaakaan.

Joskus olin innokas lähtemään ostoksille… nyt tuntuu vaan että kun ei tarviis ikinä mennä edes vaatekauppaan, saati vielä jotain kameraa hakemaan.

Meillä on ollut muutaman kissatädin kans puhetta, mikä on hyvä (pikku)kamera. Täytyy varmaan jutella uudestaan, miten se menikään.

Byhyy.

– – – – –

Sopranosia on jäljellä enää kaksi jaksoa. Jipii. Olen NIIIIN tappiin asti täynnä sitä porukkaa, mutta tää setti katotaan nyt loppuun, kun kerta on aloitettu.