Here we go again

Onko paikalla isojen tanssikohtausten ystäviä? (Nostaa ite molemmat kädet.) Siellä niitä on, kun menee kattomaan Mamma Mian jatko-osan! JA isolta kankaalta, tottakai. Grande finalessa logiikka katoaa kokonaan, mutta hei, tanssi ja musat jatkuu, joten kaikki kunnossa! Ehdottomasti kannattaa katsoa myös lopputekstit loppuun asti, siellä on vielä herkkupala. Myös Björn ja Benny vilahtavat kumpikin.

Vältin kaikki sateet ja ukkoset. Nyt taivas on pelottavan sininen taas, eiköhän sieltä huomenna ponkaise taas tavan hellepäivä.

Mainokset

Juhlaviikot

Juhlaviikot. Avasin esitteen, näin heti nimen Steve Vai ja tiesin hyvästeleväni kuusikymppiä.

Oikeasti tähtäsin kahteen lippuun, yhden sain. Mahlerin 8. oli loppuunmyyty (toki – järkyn iso show, 350 muusikkoa lavalla, en tiedä edes mihin ne mahtuu), mutta Steve Vaihin sain lipun. Kovahko kitaraukko. Musiikki ei ole mulle mitään jokapäiväistä leipää, mutta kyllä mä sentään joitain nimiä tiedän.

Muistan jonkun kesän, kun tuntui että istun Huvilassa jatkuvasti. Ehkä silloinkaan lippuja ei ollut kuin neljä, mutta selvästi liikaa, kun tuollaiset mielikuvat on jääneet.

Kai se tästä, aurinko paistaa kuitenkin

Parempi. Tärkeää on olla kontakteissa ihmisiin. Illalla 19-21 taitaa olla hankalimmat tunnit.

Eilen oli hyvää istuntoa Sedän kanssa. Lohduttavaa. Jopa Ilona tuli ekaa kertaa 4 vuoteen esille tämän henkilön läsnäollen. Ylläri jos mikä!

Olin aiemmin päivällä käynyt katsomassa Kodoa Savoy-teatterissa. Kuvia on, mutta Flickr ei anna ladata. Nyt antoi.

Tänään taas oli mun työsynttärikakkukestit (20 vuotta mun sama tiski), Flickr ei anna ladata.

Ilona painii Sedän kenkien kanssa
Arvotaan yks Kodo-kuva

c20180326_111413
Työsynttäriä

Tupakkapaikka

Ehkä olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta fak, mun blogi, tee oma.

Tänään puhuttiin naapurin kaa mm. tupakoinnista ja varsinkin työpaikkojen tupakkapaikoista. Nythän ”kukaan” ei enää polta, muunmuassa koska siitä on tehty hankalaa, kallista ja junttia. Mutta tosiasia on, että tupakkapaikat oli duunien hedelmällisimpiä pisteitä. Jopa tupakoimattomat tunkivat sinne, koska siellä kuuli parhaat jutut ja juorut, sekä tehtiin suunnitelmia eli myös duunia. (Tämä oikolukuohjelma ei edes tunne sanaa ”tupakkapaikat”. No, ei se tunne myöskään sanaa ”oikolukuohjelma”.)

Mieli tekisi kytkeä tämä somen nousuun. Tai no, kai monella työpaikalla edelleen on ne kahvihuoneet, joissa voi hoitaa hupi- ja plänipuolta, mutta daa, meillä ainakaan ei. Meillä henkilökunnan pöytä sijaitsee aulassa, jossa kulkee kaikki.*) Ei ole mitään tilaa, jonka voisi pyhittää. Mutta on Twitter ja FB. Sinne on hiljalleen hiissaantunut porukkaa, joiden kanssa pääsee toisinaan sopiville leveleille nopsaan, ei hitaasti niin kuin blogimaailmassa.

Ei mul nyt muuta.

Ai niin, luin Gösta Sundqvistin (1957-2003) elämäkerran.

Ja aloin kattoo Areenasta Design 3000:a.

*) toisaalta, meillä suomi on toimiva salakieli :-D

Hei mä tunnen nuo tyypit

Luin Marko Annalan Värityskirjan. En edes tiennyt, että me ollaan asuttu yhtäaikaa Lappeenrannassa! Kirjassa mainitaan koko ajan Annalan bändikaverita ja kavereita oikeilta nimiltä – puolet niistä hääräsi myös perustamassani teatterissa ja loput tunsin ulkonäöltä! Mutta enhän mä silloin sitä tiennyt. Vasta 1994 kun asuin Jyväskylässä ja radiohommissa pidin huota myös konserttien jollottamisesta, vasta silloin Slumgudgeon tuli tutuksi mulle. Kävin jopa keikalla Lutakossa ja P. antoi pyyhkeet huonosta valaisusta keikan jälkeen.

Nää ”hei mä tunnen nuo tyypit” on kyllä hauskimpia kirjoja! Hurmeen Volvo Amazonissa se ei tullut yllätyksenä, mutta Annalan opuksessa kyllä. Harmi vaan, sitten kun pää jää kelaamaan vanhoja, intensiivisempiä aikoja ja unijukka ei uskalla tulla häiritsemään hyviä keloja. Näin viikonloppuna nou hätä – joskaan en tästä taivu aamun leffaan enää – mutta työaikana aina ikävämpää.

Ja sen kyllä voin sanoo, että sekä Jyväskylän keikat että Lappeenranta OLI intensiivisiä aikoja. Jokaiseen noista sisältyy myös rahattomat nälkävuodet, jolloin figuuri oli niin silee vailla ylimääräisiä kiloja. Vaan kyllä huippasikin.

Suoraan sydämestä

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Ylellisesti vietin taas synttäreitä sunnuntaina. Syndet pari kertaa viikossa kiva, ookoo? Ei vaan, oikeasti olen niin onnellinen siitä, että sain tehdä just nuo asiat just noiden ihmisten kanssa. Ensin konsertti, jossa soitti siskontyttöni miehen J:n bändi, alle puolen kilometrin päässä kotoa. Helppo etäisyys siis! Mukana viisi ikivanhaa ystävää plus hetken aikaa myös siskontyttö O. Istuimme heti lavan edessä, joten näkymissä ja kuulumisissa ei valittamista. Pöydälle ilmaantui skumppapönttö ja karkkia. Eväissä ei valittamista!

Baari oli samassa rakennuksessa, oltiin jotakuinkin ainoat asiakkaat konsertin jälkeen. Pientä drinksua ja paljon puhetta ja naurua. Yhteistä! Juuri sitä, mitä ihmisellä pitäis olla jokatoinen ilta eikä jokatoinen vuosi! Olin ja olen niin onnellinen.

Ilta on jo poikimassa uutta, glögitapaaminen marraskuussa. Sama porukka plus pari uutta.

Joskus asiat vaan menee niin hyvin ettei jaksa tajutakaan.

♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥

Käsittämätön

Menin eilissäiltana piletykseen, jossa oli naulakossa takkeja sanotaan vähintään parisataa. Laitoin oman takin ja sontsan sinne myös, mutta pidin huivin kaulassa, koska se oli uusi ja kaunis enkä halunnut kenenkään pöllivän sitä edes vahingossa. Jossain vaiheeessa iltaa huivi lie kuitenkin soljunut poies, koska löysin sen lähtiessäni oman takkini luota. MITEN???! Koko talossa oli mulle noin kolme tuttua ihmistä, eikä niistä kukaan voinut tietää huivin ja mun tai takin ja huivin yhteyttä. MITEN huivi oli päätynyt oikean takin luo?! Elämän suuria arvoituksia, ei selviä ikinä.

No kuitenkin, tärkeimmän kaverin niistä piireistä tapasin, ja juttelin parin muun kans. Eniten olin odottanut ilmaista punkkua bändiä eli Ismo Alanko ja Kimmo Pohjonen. Niillä oli oma show, joka tosin kehittyi, mutta niin hitaasti, että mulle riitti 40 minuutin jälkeen.

Vasemmalla Pohjonen, oikealla Alanko

Yöstä tuli huono. Olis pitänyt muistaa juoda ne vesilasilliset vinkkulasillisten vieressä. Jalat kramppasi niin ettei mitään rajaa. Oon nukkunut ehkä 4 tuntia illasta aamuun. Sentään olin kotonakin jo ysiltä, mutta koko aamuyö meni kipujen kanssa pelleillessä. Nyt onneksi etäpäivää täällä kotona.

Virallinen syksyn aloitus

Laitoin aamulla naamariin seerumia JA värivoiteen. Joka EI valunut pois koko päivänä. Eli naama lakkasi hikoilemasta = kesä on ohi. Ei sillä, että tänä kesänä naama olis hikoillutkaan lämmöstä. Se vaan tietää, milloin on kesä, ja silloin se tykkää hikoilla. Kai se on terveellistä, mutta vähän kiusallista. Ei toki ainoo vika siinä naamassa.

Pesin ikkunan. Hirvee rojekti aina. Kissat oli evakossa eteisessä. Viimeksi pesin juhannuksena 2015 (mulla on tällaisista muistilista). Jännä – luulin, että tuona kesänä yrjösin vaan koko ajan, mutta olinkin hyvin voimissani juhannuksen aikaan vielä. Ikkunan peseminen on ehkä raskain tässä asumiseen liittyvä juttu. Ei kyl viiti joka vuosi :(

Ikkunanpesua tahditti eilisestä pinosta mustalaisgroove ja toinen Prodigy.

O-ou, taas tulee tavaraa

Edelleen sanon, että fantastista että Brunon kirpparimyyjät pitää järjelliset hinnat eli sellaiset, joilla tavaroista pääsee eroon! Mähän en edes kuuntele musiikkia, mutta on mulla sen verran yleistietoo, että bongaan, jos jollain on siellä levällään pari laatikollista vain hyvää musaa. Voi hertsikuusama. Kyllä piti kattoo joka levy, kun ei meinannut uskoo. Lopulta sitten otin nämä:

Ilona tunkee naamaansa Bob Marleyn 3CD:n päälle

Bob Marleylta ja Billie Holidayltä 3CD:t. Rinneradio. Temptations. Kaksi Prodigyä. Kolme levyä 70-luvun diskoklassikoita. Mustalaisgroovea. KYMPILLÄ. Ihan älytöntä, mut kyl mulle sopii. Joltain toiselta ostin Trainspottingin DVD:n, ois maksanut 20 senttiä, mutta annoin 50 kun ei ollut pienempää. Mitäs me pösörikkaat.

Olen vältellyt kirppareita kuukausitolkulla, kun ei ole tarpeita. Ei nämäkään tarpeeseen tulleet, mutta onpa taas tuntikausia kuunneltavaa, jos sattuis siitä kohtaa ottamaan. Rinneradio soi jo!

SAV

Olen haistellut tuulia. Tänä aamuna sen sitten tunsin: s-alkuisen vuodenajan (SAV) breeze. Erilainen kuin kesän tuuli. Selvä kalsa väri. Onneksi olin laittanut hyvin päälle. Ei ollutkaan enää kesä, kuten vielä eilen.

Kävin katsomassa levynjulkkarikeikan Töölön kirkossa. Tiina Sinkkosen tribuutti Mahalia Jacksonille. Alkuperäinen esittäjä iso musta nainen, jolla riitti ääntä kuin alppitorvessa. Miten siis suomalainen laulaja pärjäsi? Noh, sanotaan vaikka niin, että kun olin kuunnellut hänen avaustaan noin sekunnin, tiesin, että voin turvallisesti sulkea silmät ja ihan vain nauttia tunnin. Hieno muija, hieno ääni. Hieno bändi toki myös.

Pukeutumisongelma iski heti kirkosta ulkoistuttua. Pitkä nahkatakki ei riittänyt – paleli! En siis jatkanut matkaa Juuson keikalle, kuten olisin muuten voinut, vaan mahdollisimman äkkiä ratikkaan ja kotio. SAV iski jo toisen kerran samana päivänä (ja Taiteiden yönä). Äh! Onneksi mukana oli edustuslaukku, se lämmitti sisäisesti sentään:

Tuo isompi jäi itselle

Huomenna muistan paitsi takin myös huivin. Huominen on yhtä juoksemista sen lisäksi että etätyöpäivä: Arabia ja kirjasto, yhet Jääskeläiset postista ja yksi Ärrältä, lääkäri, suutari, hieroja. Pitää tehdä marssijärjestys, jotta selviä mahdollisimman vähillä risteilyillä.