Touristina

Tänään suorittelin sen, minkä ”kaikki muut” on tehneet kai jo pari vuotta sitten: ajelin lentokenttäjunalla koko kierroksen. Nyt vasta I, ehkä joskus myöhemmin P. Joskus ehkä piipahdus lentoasemalla? Kuinkahan laajalti liputon saa siellä edes liikkua?

Mutta joo, koomisin näkymä koko reitin varrella oli tämä:

Joku Fashion Center. Keskellä ei mitään. Uskomaton näky. Pienen kylän kokoinen parkkipaikka, hiekkakenttää ja metsää. Vähän kuin jokin… omena Saharassa :-D En edes keksi vertausta. Suomi jee.

Mutta suomalaisen luonnon päivää (liputuspäivä!) tuli vahingossa juhlittua samalla, koska hyvin, hyvin vihreitä on maisemat junasta. Niitä tuli tuijoteltua. Kotiseuturetki.

Mainokset

Showtime! Kiitos poliisit, vihdoinkin

Poliisin käsky natsileirin purkamiseen tuli bittiaaltoihin iltapäivästä. Ellei leiri ole purettu klo 18, poliisi purkaa sen.

No MUTTAH! Popparit! Tätähän pitää lähteä katsomaan! Olin paikalla jo viideltä, jolloin muutakin porukkaa alkoi pikkuhiljaa kerääntyä showta katsomaan. Jollain jengillä oli mukana vehjes, joka kailotti eri versiota ”Sono l´italiano”sta repeatilla. Läpi koko tapahtuman. Mikä oli helvetin hauskaa sinänsä :-D Mutta jäi kyllä sellaiseksi korvamadoksi, että pitkään kun kuulen sen, muistan myös miekkarin purkamisen.

Vasta 17.40 nasset liikahtivat aloittaakseen purkamisen. Poliisit tulivat 17.57 lähes kymmenellä autolla. Siitä pitäen oli meillä ikävillä tolkun ihmisillä ja suvakeilla hymyt herkässä, sillä poliiseja oli vaikuttavan paljon ja ne oli tiukkana nassukoitten suuntaan.

Hesari kertookin melkolailla loput. Lähdin pois 18.30 koska tilanne alkoi hyytyä, eikä siinä sen jälkeen varmaan kummoisia ollutkaan. Laitoin kuvat ja videot käsittelemättöminä tuonne.

Ilta-Sanomat

Ja sitten se, miksei toista leiriä purettu. Tämä nasseleiri oli aiheuttanut väkivaltaisuuksia ja haittaa sivullisille. Se toinen ei. Tosin myös turvapaikanhakijaleirin purkamista puoltaisi se, että katkeroituneet nasset saattaa hyökätä sen kimppuun tavalla tai toisella. Eli sitä katkeroitumisen aiheuttamista pitäisi välttää nyt. Mutta asiat on nyt näin, tulevaisuus näyttää miten toiselle lerille käy.

Vai vielä laatua

Kyllä mää kauhiast ihmettelen. Pohjoismaissa tehdään hiton hyvää draamaa (sarjoja), jota myydään maailmallekin kuin leipää. Yksi tekijä menestyksen takana: käsikirjoitus. Kässäriä jauhetaan ja jauhetaan, kirjoittamiselle hommataan aikaa ja (kansainvälistäkin) rahaa, jotta laadussa päästäisiin korkealle ja saataisiin myyntiä. Ei tarvitse olla halpaa, kuten Suomessa – tarvitsee olla hyvää. Ylpeys omasta työstä, nääs.

Tänäänpä sitten luin, että uuteen suomalaiseen sarjaan ei ole vaivauduttu tekemään ollenkaan käsikirjoitusta. Kuulostaa justiinsakin suomimeiningiltä: nyt on muuten halapoo! Ja nopeesti syntyy! Laatuahan ei tarvi ollenkaan, se on homojen kotkotuksia.

Insert ”silmien pyörittelyä”. Mitä tähän muka voi enää sanoa?

(kuva lisätty juhannuksena)

Semmoista päivää ja tuommoista yötä

Jotain liikettä sentään. Eilen kävin katsomassa Vuosisadan naiset. Äh, niin turhaa. Päähän ei jäänyt mitään. Odotan niin kovasti, että Season Film Festival alkaisi! Mulla on jo kuusi lippua ostettuna, ja aion istua niin hemmetisti.

Olen ihmetellyt, käynkö mä jotenkin omituisiin aikoihin elokuvissa nykyään, kun joka paikassa on niin paljon ihmisiä, meneepä milloin vaan. Mutta joo tosiaan – Rex ja Maxim on poissa pelistä, ja Kino Engel samoin. Kyllähän ne ihmiset jonnekin valuu. Toisaalta Arabianrannassa näkee Sherylissä nykyään samat leffat kuin Finnkinolla, ja Kallioon on tullut tämä Riviera. Orion on eri genreä, siellä ei näe uusia leffoja juuri ollenkaan.

Mutta näitä pieniä korttelikinoja, niitä on 11 viimeisten laskujen mukaan. Toivottavasti asiakkaita riittää niihinkin, eikä vaan tukkimaan Finnkinon vessajonoja!

Tänään, jes, pitkästä aikaa Brunolle. Olen kadottanut tajun siitä, milloin siellä on kirppari ja milloin muuta, mutta nyt taas hokasin kirpparin. Kuten diljoona muutakin, lue: ruuhka. Ostin parit isot harmaasävyiset huivit eurolla kappale, koska niillä voi lämmitellä töissä tai kotona tai laittaa vaikka kissankoppaan, kun kulahtavat tarpeeksi.

Pestyinä jo.

Seuraavaksi sityyn. Etsin ihan yhtä tiettyä juttua lahjaksi ystävälle, mutta aika toivotonta. Löysin välttävän. Samoilla penkomisilla hommasin itselleni lisää paksuja ja ohuita sukkahousuja sekä *PIRHANA – TAAS HERÄTE!* yhdet sukat. Mulla on niiiiiin paljon sukkia, että loppuiäksi, mut en taas voinut olla ostamatta, koska kissakuosi ja mv!

– – –

Muuten elämäni on vaan täynnä syntiä: suklaata, pullaa ja capuccinoja. Jo alan kohta kaivata niitä aikoja, kun ei ollut ruokahalua. Meinaan, vaaka kyllä kertoo, mihin suuntaan numerot juoksee nyt. En ole ikinä tajunnut, miten ihmiset pitää painonsa normaalina. Multa se ei onnistu kuin sairaana tai köyhänä. – Yöt on myös melko persiistä, tai oli ennen kuin aloin tottua. Herään nimittäin toistakymmentä kertaa per yö, ihan lääkinnästä riippumatta. Eikä voi ottaa tabujakaan kovin isolla kädellä, koska pitää päästä ylös aamulla. Tässä nää kaksi ongelmakenttää – nukkuma-aika ja valveillaoloaika. Muuten ihan ookoo nääs.

– – –

Töissä on jotenkin ehkä kevyempää kuin muina keväinä. Tehtäviä on tullut lisää, mutta toisaalta vanhoja juttuja osaa tehdä nopsemmin. Lisäksi yksi softa osaa nykyään ennustaa samat, mitä meidän piti ennen kirjoittaa käsin, ja se nopeuttaa ja ilahduttaa ihan hemmetisti. Vielähän tässä on matkaa ennen kuin on viimeiset parit uunista ulos, mutta rohkeella mielellä olen sesongin suhteen nyt jo. Työkaverit on hyviä ja tuetaan toisiamme. Selvitään tästäkin keväästä!

Mikki merelle lähtenyt

Tuumasin tästä miekkarista ensin, että rajakkivajakkeja on vissiin paikalla kolme, kännissä*) ja yks niin tilhet, että kaverit joutuu raahaamaan sitä. No, rajakkeja oli sentään parikymmentä, poliisien ystävällisesti ympäröiminä. Isolla suulla meuhkattu ”puhdistus” ei näkynyt missään millään lailla, mutta niinhän nää näitten jutut aina menee. Kovasti on melua ja pahaa puhetta etukäteen, ja sitten kun katotaan, kuka oikeasti aikoo tehdä jotain, jotenkin homma vaan hajoaa. Ei synny. Aivopieruiset mämmikourat.

Poliiseja ei ollut ihan vähän. Ratsupoliisejakin kuusi, autoja en jaksanut edes laskea. Myös mellakkabussi ja muita oudomman näköisiä poliisiautoja. Tepastelin huudeilla kolmesta lähtien, koska samoilla nurkilla oli sporttikauppa (klenkkarit ja uudet salihanskat) ja neljältä tapaaminen elokuvan merkeissä. Ihan rauhallista pöpinää oli, kuten Hesarikin kertoo. Suomi ensin -ryhmän päässä oli kolmisenkymmentä ihmistä, turvapaikanhakijoiden päässä satoja. Välissä luistelijoita. (Jotenkin absurdi asetelma, nicht?)

Päivän leffana oli viittä tähteä joka paikassa tienannut Manchester by the Sea. Tuntui kestoaan lyhyemmältä, koska oli täyteläinen! Hemmetin hyvä rojekti, mutta ei silleen hollywoodilaisittain happy end. Vähän surullinen olo jäi, vaikka pienenpieni happy end oli havaittavissa. Päähenkilön elämä oli vaan niin hemmetin tiukasti ja pääsemättömästi surullisella vaihteella. Ei semmoisesta toivu.

Nyt ei ole vanhojen Hullujen päivien lippuja enää kuin yksi. Taaskaan en selvinnyt seuraaviin Hulluihin asti kymmenellä lipulla. Pitäisi jo uskoa!

Luettu: Simon Critchley: Bowie
Luen nyt: Lena Dunham: Sellainen tyttö

*) Uudempi informaatio kertoo, että niinpä olivatkin. Itse asiassa niin kännissä että muita rajakkejakin jo hävetti :-D

Isäni tähtien takaa

isani

Suomalainen dokumentti, ehkä viimeisiä päiviä mutta varmasti viimeisiä viikkoja leffateatterilevityksessä. Olen yrittänyt ainakin kaksi viikkoa päästä katsomaan tätä, mutta aina on ollut ja tullut jotain muuta. Nytkin mulla oli kello soimassa aamun lisäunien takia – tänään en missaisi. Enkä missannut.

Dokkarit isolla kankaalla on vähän vahingossa muodostuneet mulle rakkaiksi. Festivaaleilla enimmäkseen. Maailmassa on niin paljon kummallista väkeä ja yritystä.

Isäni tähtien takaa esittäytyi mulle suuren perherakkauden näyttämönä. Aikuinen Einari lähtee Jämpsään selvittelemään, mitä hänelle tapahtui lapsuudessa samalla kun isä hurahti ufouskoon. Perheenjäsenten suhtautuminen toisiinsa on koko ajan arkisen rakastavaa, tykkäävää, kunnioittavaa, ongelmatonta. Sitä on ilo katsoa. Ihan tavallinen perhe ja suku, paitsi että herttainen ja hymyilevä iskä on päästään sekaisin.

Lopulta 35-vuotiaan Einarin on myönnettävä isälleen, että ei hän (enää) jaa isän uskoa valo-olentoihin, tähtien takaisiin maailmoihin, automaattikirjoitukseen tai vastaaviin. Tämäkin kohtaus on hissunkissunhiljainen, vailla mitään dramatiikkaa. Einarille yllätyksenä tulee myös se, että häntä kymmenen vuotta vanhempi sisko on koko ajan jakanut isän uskon. Äiti taas selvästikään ei, mutta hänen mielestään ”kukin tulkoon uskollaan autuaaksi” ja mitäpä tuo haittaa.

Kyllä mä pari kertaa vilkaisin kelloa puolentoista tunnin aikana, mutta en silti saa itseäni sanomaan tästä mitään torjuvaa. Se perheen keskeinen kemia jotenkin vaan hurmasi mut täysin, koska itse olen joutunut asumaan ihan toisenlaisten sekohullujen kanssa. Näillä meni ihan mukavasti, tykkäsivät elämästään kaikki ja se keskinäinen kunnioitus, se oli vaan niin hie-no-a kattoo.

En ny jaksa suositella – tää tulee ihan varmasti myös telkkarista – mutta en ole suosittelemattakaan.

Jylhää

Tää nyt tulee vähän tunteella, mutta nyt ois hyvä aika uskoa, että taivas on olemassa. Koska siellä olis just nyt vuosituhannen messevimmät jälleennäkemiset.

Kristiina Elstelän poika kuoli pian suoritettuaan meillä sivarin. Muutama vuosi sitten. Meidän Mika oli hänelle läheinen, koska myös Mika ja Kristiina olivat läheisiä ystäviä ja työtovereita. Kesäkuun alussa kuolleen Mikan muistokirjoitus oli tänään Hesarissa, ja juuri tuli tieto, että Kristiina Elstelä on kuollut.

Tiedän, että se porukka, joka ei ole vielä toipunut Mikankaan kuolemasta… Nyt tuli ns. iso jatkopala suruun.

Otan osaa, edelleen, jos teistä joku tätä lukee.

Hyvin draamallisia käänteitä, myönnettävä.