Käy ja kukkuu

Taas on sitä katottu: modernia tanssia. Johtuen siitä, että sain vinkin notta siskontytön mies on soittamassa ja joku toinen hemba tanssii. Menin, kun osui kohdalle. Alla todistekuvia ja tuolla myös pari videopätkää. Toisessa näkyy kumpikin ukko, kunnes J siirtyy huuliharpuista urkuihin, ja toisessa on hiukan sitä urkuhomman loppua.

Ennen esityksen alkua tapahtui myös klassikko. Samalla penkillä kanssani istui nainen, joka iloisesti tervehti mua nimeltä.Taas normipaniikki: kuka tuo on? Mietin jo repliikkejä, jos se alkaa puhua mulle. Sellaisia, että saisin vinkkejä siitä, missä ollaan tavattu. Se istui kuitenkin kolmen metrin päässä musta ja toisella penkillä oli sen kavereita, niin että vaara pieneni heti. Lopulta joku mainitsi naisen etunimen, jolloin tajusin: koreografi, joka asuu meidän talossa. Eli NAAPURI. Ei vaan järki tavoittanut, kun ihan väärä paikka.

No eniveis. Valitettavasti siskontyttö ite ei ollut (kiertueella keski-Euroopassa) eikä myöskään pennut, jotka oli nähneet shown jo pari päivää sitten. Olis ollut kiva heitä kutitella. Mutta ehkäpä myöhemmin kesällä siellä huitsinvitelikossa taas.

Eilen – – –

kävin kattomassa trad tietenkin ne kauniit autot Kauppatorilla. Kesäkuussa en ollut päässyt, koska oli niin karmea ilma taas kerran. (Ei mikään uutinen tänä kesänä.) Olin vähän haluton lähtemään, mutta tiesin, että kyllä se naama vääntyy taas hymyyn kun perille pääsee, ja niinhän siinä kävi. On ne peltipöntöt vaan niin upeita parhaimmillaan.

Tarkistin just Flickrista… mulla on autokuvasettejä vuodesta 2010 saakka. Näyttelyitä ja cruisauksia. Siltikään en tiedä enkä ymmärrä autoista mitään muuta kuin onko ne nättejä vai ei, ja ikinä en oo ollut kustomin kyydissä. Vieläkään. Väärät piirit ilmeisesti.

Tänään – – –

kokeilin paistaa kesäkurpitsa-feta-lettuja. Mullahan on valurautapannu (on oikeesti pannu), joten meiningin on mahdollista kääntyä professionaaliksi. Ei se ihan huonosti mennyt. Jo toka lettu oli oikean värinen, ja kaikki maistuivat hyviltä. Olivat vaan rumia. Ei edes pyöreitä. Ja toisekseen, resettissä oli sanottu että feta ja viheriä karkeaksi raasteeksi. Paremmin olisi sopinut, jos olisi surauttanut ihan hienoksi ja pehmeäksi. Mutta eihän sitäkään voinut tietää etukäteen. Mulla oli toka letusta kuvakin, mutta olen nyt tainnut jo hukata sen. Nyyhk.

Mainokset

Pitkästä aikaa

Oooooh. Kevään kaksi isointa dedistä / showta / juttua takana, ja nyt voi siirtyä pisnekseen äs juusual!

Bussissa kuskin radiosta pötkähti Le Freak, ehkä huimin tanssibiisi ikinä. Tai top kympissä jokatap. Siitä jäi päälle moinen, että kotona oli pakko laittaa 1980-90 -lukujen diskoa koneeseen KOVALLA (hei, naapurit!) ja tanssia niin maan perkeleesti :-))) Tästä saa kivan merkinnän heiaheiaan, mutta en uskalla edes ajatella, miten kipeet jalat on huomenna. Oma valinta.

En ees muista, milloin oon tanssinut näin paljon. Ja ennen (aina nuin kolmekutoseksi) tanssin sentään koko ajan. No, siitäpä ne paskat jalat on vissiin tulleetkin.

MUT ON HYVÄ FIILIS, KUULKAA!!

Oi te ihanat mummot ja papat!

Oijoi miten teki mielen iloiseksi ja oikein elähdytti sielua tämä R&A:n Hip Hop-eration, dokkari siitä ku pienen uusiseelantilaisen saaren seniori-hiphoppariryhmä (27 henkeä!!) lähtee lajin kuninkuusraveihin Las Vegasiin. Mitä tässä nyt sanois kun ”VAU!” on ihan liian vähän? Hopparien iät vaihtelee 65-94, joten täs on vielä aikaa treenata itse kullakin. Las Vegasin jättiyleisö oli ilmeisen sitä mieltä, että tään gruppon nähtyään ei tarvi pelätä, että tarviis ikinä jättää tanssimista :-)

– – – –

Lakkopäivää siis eletään. En ruvennut yhtään noita busseja, ku toisessa puuttui vuoroja ja toisessa oli reitti muutettu mulle hyödyttömäksi. Sadetakki päällä, sontsa toisessa ja kepu toisessa kädessä kipittelin taksiasemalle aamulla. Juuri sen pahimman kuuron aikaan. Kengät ja farkut ihan märät, taksissa istumisen jälkeen myös persiistä. Kosteus kuitenkin levisi ja lämpesi mukavasti, joten leffaa katsoessa oli jo ihan ok olo. Sieltä voimakävelin fiiliksissä Hakikseen kauppaan, ja pyydystin taas tolpalta taksin.

Nyt ois vielä tuo ilta. Kyllä mä varmaan sinnekin meen. Samahan tuo on nyt kerran taksilla ajella, kun ei ikinä ole tullut tavaksi kumminkaan.

En tiedä miten selviän tästä

Mun pikkukissa siis ujostelee muita ihmisiä tosi paljon. Ajattelin, että osa tätä ongelmanpoikasta – äh, se mikään oikea ongelma ole – on varmaan se, että meillä on aina hiljaista. Sit kun tulee muita ihmisiä, onkin ääniä ja wuuuu se on matka sängyn alle. Meinasin, että koitan nyt sitä, että kuuntelen enemmän musiikkia ja radiota. Jo kokeilun eka päivä tekee tuhoja aivosoluissa. Miten voin jaksaa tätä skeidaa? Radiossa Basso on ainoa jota olen kuunnellut herraties kuinka moneen vuoteen, koska siellä on suomalaista räppiä lukuunottamatta pääpiirteissään hyvää musaa. Mutta ne juonnot, ei ristus. Kenenkään ei tarvi osata enää puhua, ja mitä ärsyttävämpi on, vissiin sitä parempi.

Omia levyjä tietysti kuuntelee ihan mielellään, jos nyt jotain on kuunneltava. Mutta kun mieluummin pitäisin hiljaisuutta että voin lukea ja kirjoittaa ja ylipäätään ajatella! Lisäksi omista levyistä valtaosa laittaa tanssimaan ja esiintymään näkymättömälle yleisölle (hei moi vaan naapurit!) ja muuten kiva, mutta turhauttaa. Kun ei sit kumminkaan oikeasti. Tosin eilen Miihkali Jaksosta joratessa keksin Divine-idealle jatkokäyttöä. Sekin vaatii saman viikkojen valmistautumisen ja ompeluhommoo ja vaikka mitä. Katotaas nyt, tuleeko siitä mitä. Kengät ja jalat on aina se ongelmakohta, joka tapaa torpata kaikki vauhdikkaammat ideat.

Pakko tuijottaa

Finaali. Koko perhe katsoo.

Finaali. Koko perhe katsoo.

Pakko tanssia on ollut mun kevään valo. Upeita, lahjakkaita ihmisiä tekemässä taitojensa huipulla erilaisia tanssijuttuja. Ohjelmalla on kuulemma olleet riittämättömät katsojaluvut. Niin, onhan se varmaan helpompi katsoa BB-talon idioottien alentavan itsensä, mutta onko se oikeasti palkitsevampaa? En ihan saa siitä langanpäästä kiinni. Kuvittelisin, että itseäni fiksumpien ja taidokkaampien seura olisi kiinnostavampaa, olipa se live-elämää tai virtuaalista seuraa.

Kilpailusta: ihan sama kuka voitti. Kaikki ryhmät ja yksilöt oli Suomen huippua omassa lajissaan. Myös ne ennen finaalia tippuneet.

Tv-uutisia

Stephen Fryn Sanojen planeetta loppui. Onneksi Pakko tanssia jatkaa edelleen. Kumpikin omalla tavallaan varsin päräyttäviä. Yhtäkkiä Suomessa on ihan helvetisti hyviä ja tosi loistavia tanssijoita. Hienoa! Tunnustuksen perään huudeltiin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun jyväskyläläinen showtanssiryhmä (name droppauksen vuoksi: tuttuja) kävi voittamassa maailmanmestaruuden eikä ketään kiinnostanut. Saattaisi muuten huudattaa mediaa ihan toisella lailla nyt. Tanssin nousu yleisen kiinnostuksen kohteeksi on fantastista, semminkin kun moista ei uskonut ikinä näkevänsä.

Katsoin myös Pasilan viimeisen jakson. Tosi hauska ja pitkä behind the scenes -kohtaus :-)

Tämä täältä Areena-katsomosta. Hyvää illanjatkoa.