No mutta Ferrante kuitenkin!

Muutama päivä sitten tyhjensin kirjaston varausjonon. Ei siellä ollutkaan kuin pari kirjaa, loput 20 oli elokuvia. En vaan jotenkin jaksanut ajatella siellä ramppaamista enää, silloin oli henkinen jaksaminen vähissä. Mutta voih aih, tänään muistin täältä että uusin Ferrante, tottamonokkelissa! No, nyt siihen on yli 1300 varausta, että voipi tässä hitu mennä. Mutta siihen asti voin lukea oman kirjahyllyn kirjoja, koska siellä on vain uudelleen luettavaksi kelpaavia. Sama koskee elokuvia.

Ei edes huvittaisi mennä elokuviin. Kävin katsomassa Suojelusenkelin, ihan turhaan. Epäkiinnostava. Jos olisin tutkinut sen verran että huomannut suomalaiset nimet, en olisi edes mennyt. Olisin valinnut Ready Player Onen, koska olen lukenut kirjan eikähän se paska ollut muistaakseni.

Mutta just nyt en tunne kytöä lähteä mihinkään. Luulen, että mua vähän jännittää nuo uudet kyydit, ja tahdon saada ne osaksi elämääni ennen kuin pystyn spontaanisti taas ihan omaksi itsekseni.

Mainokset

Tupakkapaikka

Ehkä olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta fak, mun blogi, tee oma.

Tänään puhuttiin naapurin kaa mm. tupakoinnista ja varsinkin työpaikkojen tupakkapaikoista. Nythän ”kukaan” ei enää polta, muunmuassa koska siitä on tehty hankalaa, kallista ja junttia. Mutta tosiasia on, että tupakkapaikat oli duunien hedelmällisimpiä pisteitä. Jopa tupakoimattomat tunkivat sinne, koska siellä kuuli parhaat jutut ja juorut, sekä tehtiin suunnitelmia eli myös duunia. (Tämä oikolukuohjelma ei edes tunne sanaa ”tupakkapaikat”. No, ei se tunne myöskään sanaa ”oikolukuohjelma”.)

Mieli tekisi kytkeä tämä somen nousuun. Tai no, kai monella työpaikalla edelleen on ne kahvihuoneet, joissa voi hoitaa hupi- ja plänipuolta, mutta daa, meillä ainakaan ei. Meillä henkilökunnan pöytä sijaitsee aulassa, jossa kulkee kaikki.*) Ei ole mitään tilaa, jonka voisi pyhittää. Mutta on Twitter ja FB. Sinne on hiljalleen hiissaantunut porukkaa, joiden kanssa pääsee toisinaan sopiville leveleille nopsaan, ei hitaasti niin kuin blogimaailmassa.

Ei mul nyt muuta.

Ai niin, luin Gösta Sundqvistin (1957-2003) elämäkerran.

Ja aloin kattoo Areenasta Design 3000:a.

*) toisaalta, meillä suomi on toimiva salakieli :-D

Oh joy

Vihdoin yks helpotus elämään. Kaunis ihana Kallion kirjasto, lähikirjastoni, pääsi rempasta ja kaikki varausjonot on saanut kääntää sinne eilisestä lähtien. Hain juuri ruman Pasilan pääkirjastosta viimeisen jonokirjani (ihanan stand-upparin Anna Rimpelän esikoinen!) ja nyt ei enää ikinä sinne. On kyllä työmatkan varrella, mutta silleen typerästi, että joutuu sukeltamaan betoniin korviaan myöten. Ei. Mieluummin kohti Karhupuistoa, toisinaan vehreää vaikkakin nyt valkeaa.

Areenassa kans katsomattomia jaksoja kertyy, kun hitsivie lähettävät niin montaa hyvää sarjaa yhtä aikaa! Yks kaveri tietää ammatin puolesta Sillan lopetuksen. En kestä. Oon kattonut joka jakson kahdesti, ja nyt vielä kaksi olisi jäljellä. Törkeen siisti setti.

Nyt taas nukkumaan, heippa.

”Haloo, kuuluuko?”

Palvontaa

Jos en nyt ihan väärin muista, niin Hurme otti kirjastosta ns. pitkään lainaan Gunnar Aspelinin Ajatuksen tiet (filosofian historian tenttikirja – järkyttävän tylsä paksu limppu, josta tenttiin tuli aina yksi kysymys. YKSI. Yli kuudestasadasta sivusta.)(En päässyt läpi tenteistä, kirjoitin kotiesseen.)

Sanoisin, että viimeistään Niemellä hän on kuitannut ”lainan” moneen kertaan. MONEEN.

Kaikkea sitä muistuu lukiessa mieleen.

Meinaan, en ole vielä edes kahtasataa sivua lukenut, ja jo on pyörähtänyt mielessä, että tämä voisi korvata muutamaisenkin oppikirjan ja puolet tuosta Kansojen historiasta, joka 25-osaisena koristaa omaakin kirjahyllyäni. Parasta on, että Niemeä jaksaa lukea – se ei ole tylsä, niin kuin tiedon vyörytyksen määrästä voisi luulla. Tämähän on siis kaunokirjallinen teos, muistetaan. Kauno-Finlandian voittaja.

Herkut

Lukuhommat on kuitenkin kohdillaan.

Toissapäivän ja eilisen aikana luin Jonas Hassen Khemirin Kaikki se mitä en muista edes tietämättä etukäteen, miten palkittu ja ylistetty. Totesin vain, että helevetin hyvä kirja, vaikka varsinkin alussa joutui kelaamaan, kuka on kertojana kulloinkin. Mutta siihenkin tottui, kertomatapa hahmottui ja palkitsi. Täytyy lukea toiseen kertaan.

Kunhan…

olen selvittänyt pinosta seuraavan eli Juha Hurmeen Niemen. Sillekin on pamahdellut metallia vähintään saman verran kuin naapurimaan nerolle. Alkuun on päästy jo, niin siistii. Olen tästä (”IHIII, herkut peräkkäin!”) asetelmasta lapsellisen innoissani! Siskonikin on kuulemma ostanut kirjan jo ennen joulua ja on lukuhommissa paljon mua edellä.

Ja lisäksi hommasin itselleni lahjaksi LongPlayn viime syksynä. Että meinaan ei lopu lukemisesta laatu tällä lomalla.

Arrival herätti aivon, heti parempi fiilis

Arrival! Siis leffa, josta kirjoitin aiemmin. Kielihommia. Paljon jäi käsittämättä silloin, mutta myöhemmin joku vinkaisi, että kantsii lukea Ted Chiangin novelli, johon elokuva perustuu. Kuukausi sitten sain kirjan kirjastosta, mutta panttasin aloittamista, koska… ööö, no, oli dekkareitakin kesken suomeksi, siinä englannin houkuttelevuus kummasti vähenee. Lopulta hankin tiedon, mikä novelleista on Arrivalin takana, luin äkkiä yhden toisen ja KÄÄK, kirjastosta tuli eräpäiväilmoitus! Kaksi päivää aikaa! Ei uusintamahdollisuutta.

Oli siis aloitettava heti Story of your life. Kirja kulki mukana nämä pari päivää. Sain luettua loppuun. Tekstissä ei ollut montakaan hetkeä, jolloin olisi voinut antaa ajatuksen vaeltaa muualla kun silmät syö tekstiä eteenpäin. Kyllä oli oikeasti pidettävä fokus siinä mitä luki! Ja niin siinä kävi, että suurin osa elokuvasta myös selvisi. Nyt leffa ei enää tunnu turhalta.

Joudun palauttamaan kirjan huomenna, mutta jonotan sen uudestaan, jotta voin lukea ekanakin tietty tämän tarinan uudelleen, jotta pääsen enemmän sisään siihen kaiken simultaanisesti kokemiseen, ja sitten myös loput jutut. Hieno päivä tämä. Hienoin pitkään aikaan. Aivokin ikäänkuin hereillä.

Hei mä tunnen nuo tyypit

Luin Marko Annalan Värityskirjan. En edes tiennyt, että me ollaan asuttu yhtäaikaa Lappeenrannassa! Kirjassa mainitaan koko ajan Annalan bändikaverita ja kavereita oikeilta nimiltä – puolet niistä hääräsi myös perustamassani teatterissa ja loput tunsin ulkonäöltä! Mutta enhän mä silloin sitä tiennyt. Vasta 1994 kun asuin Jyväskylässä ja radiohommissa pidin huota myös konserttien jollottamisesta, vasta silloin Slumgudgeon tuli tutuksi mulle. Kävin jopa keikalla Lutakossa ja P. antoi pyyhkeet huonosta valaisusta keikan jälkeen.

Nää ”hei mä tunnen nuo tyypit” on kyllä hauskimpia kirjoja! Hurmeen Volvo Amazonissa se ei tullut yllätyksenä, mutta Annalan opuksessa kyllä. Harmi vaan, sitten kun pää jää kelaamaan vanhoja, intensiivisempiä aikoja ja unijukka ei uskalla tulla häiritsemään hyviä keloja. Näin viikonloppuna nou hätä – joskaan en tästä taivu aamun leffaan enää – mutta työaikana aina ikävämpää.

Ja sen kyllä voin sanoo, että sekä Jyväskylän keikat että Lappeenranta OLI intensiivisiä aikoja. Jokaiseen noista sisältyy myös rahattomat nälkävuodet, jolloin figuuri oli niin silee vailla ylimääräisiä kiloja. Vaan kyllä huippasikin.

Juha rokkaa

Kolmas kauno-Finlandian voittaja omista piireistä! Paitsi tällä kertaa varsin leuhkempaakin, sillä Hurmeen kanssa me (eiliset glögijuhlijat) ollaan kaveerattu ja tehty töitä 1980- ja 90-luvuilla, ja lopun aikaa ihailtu kauempaa ja seurattu hänen uraansa.

Hyväpä oli juhlia ja glögsytellä, kun päästiin aloittamaan kokous katsomalla Hurmeen puhe yle.fi:stä! Aplodeerattiin ja todettiin SÅ DÄR. Sitten ihanien ruokien ja juomien kimppuun.

Ja yöllä kotona sitten huomasin, että ”kulttuuri”persu oli käynyt inisemään, että Juhan kuuluu pyytää anteeksi, että sanoi juntteja junteiksi. Vitun idiootti. Siinä on persesuomalaisen kosketus kulttuuriin ja sävyjen havainnointi! Miten tyhmä ihminen voi olla, oikeesti?! Pelle.

YOU ROCK, Juha! (Du rockar, nääs.)

Elokuvapiireissä

Puuh, sain Henkien labyrintin luettua 10 päivässä (tai illassa)! On se runsas, voi jesse. Vielä hinta on aika kova, mutta ajan mittaan varmaan tulee hommattua omaan hyllyyn. Miksei, kun ne kolme muutakin on.

Sitten tartuin toiseen limppuun: R&A 30 vuotta. Mutta se menikin yllättävän nopsaan, kahdessa illassa. Sain sieluun naarmuja. Mun olis pitänyt olla täällä Hgissä 1980- ja 90-luvuilla, olisin yrittänyt tunkea noihin piireihin! Huokaus. Mahtavaa yhteistä tekemistä! No, en toki ollut 80-luvulla yhteisen kulttuuritekemisen puutteessa (Jyväskylä todella hyvin elossa!) ja 90-luvulla olikin jo ohjelmassa mm. oman teatterin perustaminen, joka sekin oli sitä palkatonta raatamista älyttömiin kellonaikoihin, mitä ihminen kaipaa. Mutta Rakkautta & Anarkiaa, se olis ollut ehkä päheintä mitä ihmiselle voi tapahtua. Olisin ollut oikean ikäinenkin! Olin vaan väärässä kaupungissa.

No, nyt oikeassa kaupungissa, ja elokuvatarjontaa on enemmän kuin ehdin katsoa.

Elokuvasta puheenollen, nyt HS:ssa oli juttua #metoo-postausten innoittamana Suomen elokuvapiirien ”niistä 5-10 häiriköstä, jotka kaikki alalla tietää”. Okei, no ihan alan ulkopuoleltakin kuka tahansa voi arvata, että Törppönen on yksi, mutta keitäs ne muut ovat?

Kirjapino tuijottaa syyttävästi

Ihan hyvä, ettei elokuvissa ole nyt mitään hyvää katsomatta, sillä kirjasto vyöryttää taas paksuja ja kiinnostavia kirjoja ihan sojona. Ruiz Zafonin Henkien labyrintti esimerkiksi on melkein tuhat sivua, mutta sitä ei voi loikkia eikä jättää kesken, koska jo pelkästään kieli pitää kiinni lukuhommissa. Samalla levottomuus lisääntyy kun katsoo tuota pinoa, jolle on aikaa vain kuukausi. Hitsi! Suurta osaa niistä ei voi edes uusia, koska ne on tulleet mullekin jonosta.

Perjantaina oli ihana aurinkopäivä, ja tänään samoin. Mieli tekee olla kotona ja nauttia valosta kaikessa rauhassa. Olen hoitanut melkein kaikki viikonlopun trad. pakolliset. Kahden vaiheilla vielä, menisinkö jonnekin ulos syömään. Ehkä vain siirryn tästä suorittamaan Zafonia ja syömään banaania, nyt ei oo aikaa mämmättävksi enää nettiin tai muuallekaan :-D