Heippa Austerille

Jätin sitten kesken. Paul Austerin kirjan, kyllä jep, kesken jätin. En olis itsekään uskonut.

Olin ottanut 4321:n kirjastosta ihan ilman mitään ennakkotutkimuksia, koska hei AUSTER, tottakai kaikki Austerit luetaan! Etenin heittämällä jonnekin yli sadan sivun. Soljuvaa, sujuvaa, ei mitään elämää suurempaa. Sitten alkoi tuntua, että tässä nyt menee jotain väärin. Etenin jonnekin sivulle 180 päähenkilön kuolemaan saakka, jolloin kaikki oli jo definitely väärin ja monessa kohtaa.

Silloin oli pakko ottaa arvostelut avuksi. The Guardian, HS. Ai jaa, tää päähenkilö elää neljä melkein samanlaista elämää. Siis ei että yksi Archie on syvänmerensukeltaja, yksi astronautti jne. vaan saatana neljä melkein samanlaista elämää. Yli tuhat sivua. Mikä siinä on, että kirjat pitää nykyään vielä venyttää ylipitkiksikin? En mä tuollaista viitsi. Eläköön vaikka viisi elämää, mua ei kiinnosta enää.

Onko joku jaksanut tämän?

Mutta kuka on oikeasti

Aurinkoinen ja varjoisa iso parveke, muurinpohjalettuja ja kaksi lähintä työkaveria. Simaa (just sitä hyvää, Kaskein), oikeaa siideriä, raparperimehua ja GT:tä. Ei lapsia, ei puolisoita. Jes.

Kerroin mielestäni loistavan vitsin, jonka olin lukenut twitteristä ja hihitellyt sille niin kuin vain vinoon kasvanut voi. Jouduin kertomaan sen kahteen kertaan ja sitten vielä purkamaan osiin. Mut eihän tämä ole niin vaikee?

”Keittiövälineitten yläasteella on aina pientä kisaa siitä, kuka on oikeasti pannu.”

No, ehkä se on luettuna helpompi.

Mut loistava se on.

Vähän kuin nousisi lentoon

Nyt on muuten käsillä niin härö kirja, että terveille ei suositella ollenkaan. Paitsi pahoin pelkään että esim. Helistin tai Sandra saattaisivat olla kiinnostuneita.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? Tämä on samalla tapaa umpipimeydessään herkullinen kuin vaikka Steven Hallin Haiteksti. Ekana sitä uskotellaan, että joojoo tavallisessa maailmassa tässä vaan eletään ja kohta käynnistellään vähän jännärijuonta, kunnes *PÄRINÄÄ!* huomaat olevasi jossain fakin karusellissä ellei karussa sellissä tai ehkä karussa sellistä tai ehkä sellisti. Tuon Haitekstin olen ylistellyt varmaan moneen kertaan (kieli, sanat, kommunikaatio ja sitä rataa revitellen kunnes päässä helisee ja pelottaa niin perkeleesti). Mutta varsin vinkeeksi kääntyy tämä Barthesin keissikin. Semantiikka, semiologia, kielitiede, kommunikaatio – kaikki vuosisadan keskeiset ukot ja pari leidiä pörrää sekoittamassa murhaa(?) tutkivan poliisiparan päätä.

”Mitä enemmän tuntee humanistisia tieteitä ja ranskalaista hengenelämää, sitä hauskempaa lukijalla on.”, sanoi tuo Hesarin kriitikko. Ranskalaisesta elämästä en tiedä mitään, mutta kielitieteestä ja siitä vierestä ihan tarpeeksi, jotta kirja on älyttömän nautittava! Pitäisi vaan saada istuttua alas ja luettua pitempiä sessioita kerrallaan. Nyt kirjat päätyy lähinnä iltalukemisiksi, ja pööpöily petissä on aina liian lyhyt aika.

Voi että. Uskomatonta, että näin ”omia” opuksia on ilmestynyt ihan viime vuosina peräti kaksi, ja miten viihdyttäviä ne voikaan olla, kun osuu oikeisiin käsiin! Vink!

Kristallipalatsi

Anna-Kaari Hakkaraisen Kristallipalatsi. Huh-huu. Ihan ok meininki, kuulkaas! Kirjasto ei saa kappalettaan heti takaisin, sillä tämä on pakko lukea uudelleen. Ihan vain tarkistuksen vuoksi.

Kristallipalatsi on herkku vanhalle kirjallisuudenopiskelijalle, koska tarinan monimutkaisuus ja viittaussuhteet (esim. Oscar Wilde henkilönä ja dandynä, Dorian Gray erikseen, blogimaailma ja minäminä-esiintymiskulttuuri jne.) läpsyvät esiin ihan selvinä, mutta silti kirja säilyttää kiinnostavuutensa ylläriloppuun saakka, koska matkan varrella lukija joutuu kysymään esim tällaisia kysymyksiä:
– onkos tämä henkilö nyt oikeasti olemassa vai jonkun mielikuvituksen tuote?
– kuka puhuu nyt?
– onko nämä kaksi henkilöä siis yksi ja sama? jne.

En ole ihan tyytyväinen lopetukseen päähenkilön muka kirjoittaman kirjan osalta. Olisihan siinä saanut olla enemmän draamaa ja vähemmän pelastusta. Mutta kaikkiaan, hitsin hyvä show. Luen uudelleen heti kun ehdin.

PS. Ai niin, olen lukemassa myös toista aivan upeaa kirjaa
Ilkka Hanski: Tutkimusmatkoja saarille

Sepä imaisi

En tiedä, mitä mun päässä on liikkunut kun luin Aikamatkustajan vaimoa ensimmäisen kerran – koska silloin jätin sen kesken! Nyt kun luen toista kertaa, kirjahan imee oikein nätisti mukaansa. Pitäisi vaan saada aikaan joskus sellainen sessio kuin lapsena lukiessa, että paahtaa vaan tuntikausia kirjan kimpussa (Vaimossa on jotain kuusisataa+ sivua, niin että riittää). Nyt tulee luettua vain ennen nukahtamista, liian pieniä pätkiä.

Kirjasta on tehty myös leffa. Pitää laittaa tilaukseen heti kun kirjaston jonoon tulee tilaa. Yritin jo äsken poistaa sieltä jotain tämän leffan hyväksi, mutta kun – ei – pysty. Semmost se on, kun tilaa vain hyviä juttuja! :-D

Mikki merelle lähtenyt

Tuumasin tästä miekkarista ensin, että rajakkivajakkeja on vissiin paikalla kolme, kännissä*) ja yks niin tilhet, että kaverit joutuu raahaamaan sitä. No, rajakkeja oli sentään parikymmentä, poliisien ystävällisesti ympäröiminä. Isolla suulla meuhkattu ”puhdistus” ei näkynyt missään millään lailla, mutta niinhän nää näitten jutut aina menee. Kovasti on melua ja pahaa puhetta etukäteen, ja sitten kun katotaan, kuka oikeasti aikoo tehdä jotain, jotenkin homma vaan hajoaa. Ei synny. Aivopieruiset mämmikourat.

Poliiseja ei ollut ihan vähän. Ratsupoliisejakin kuusi, autoja en jaksanut edes laskea. Myös mellakkabussi ja muita oudomman näköisiä poliisiautoja. Tepastelin huudeilla kolmesta lähtien, koska samoilla nurkilla oli sporttikauppa (klenkkarit ja uudet salihanskat) ja neljältä tapaaminen elokuvan merkeissä. Ihan rauhallista pöpinää oli, kuten Hesarikin kertoo. Suomi ensin -ryhmän päässä oli kolmisenkymmentä ihmistä, turvapaikanhakijoiden päässä satoja. Välissä luistelijoita. (Jotenkin absurdi asetelma, nicht?)

Päivän leffana oli viittä tähteä joka paikassa tienannut Manchester by the Sea. Tuntui kestoaan lyhyemmältä, koska oli täyteläinen! Hemmetin hyvä rojekti, mutta ei silleen hollywoodilaisittain happy end. Vähän surullinen olo jäi, vaikka pienenpieni happy end oli havaittavissa. Päähenkilön elämä oli vaan niin hemmetin tiukasti ja pääsemättömästi surullisella vaihteella. Ei semmoisesta toivu.

Nyt ei ole vanhojen Hullujen päivien lippuja enää kuin yksi. Taaskaan en selvinnyt seuraaviin Hulluihin asti kymmenellä lipulla. Pitäisi jo uskoa!

Luettu: Simon Critchley: Bowie
Luen nyt: Lena Dunham: Sellainen tyttö

*) Uudempi informaatio kertoo, että niinpä olivatkin. Itse asiassa niin kännissä että muita rajakkejakin jo hävetti :-D

Lunta tupaan

Pääsin testaamaan uutta lämmintä takkia asiallisissa olosuhteissa: viimassa ja lumituiskussa. Kyllä käy! Alla oli vain pari paitaa tavallisen kolmen sijaan, ja silti oli lämmin mennen tullen. Huppu suojaa pään täydellisesti. Ainoa puute on, että oishan tuossa saattanut olla parit kiristyshihnat varmistamassa lämmöt, mutta ilmankin pärjäsin.

Sain varsinaisesti idean tähän uuden takin hankintaan siitä, kun kattelin Mintun talvilämpöisiä. Näyttivät nimittäin tosi paljon vakuuttavammilta kuin meikän. Ja hyvä niin, koska tarviin näköjään vähän motivaattoria ennen kuin mitään tapahtuu.

Josta puheenollen, taas taisi laiskamato hipsiä aivoon. Olin päivällä ihan vakuuttunut, että lähden illalla tuohon yhden korttelin päähän stand-uppiin. Taitaa vaan taas jäädä lähtemättä kun oon päässyt kodin lämpöön…

Luin pikavauhdilla Risto Isomäen Haudattu uhka. Olisi monenlaista sanottavaa, mutta pitäisi muotoilla paremmin kuin mitä nyt ehdin/jaksan. Isomäkihän on luonnontieteilijä, ja sen kaunokirjalliset on kiinnostavia mutta paikoin ”hiukan” kömpelöitä. Kuitenkin Sarasvatin hiekkaa oli ainoa fiktio/romaani jonka otin mukaani muutossa, kun lähdettiin putkiremppaa pakoon. Niin että kyllä Isomäkiä kehtaa lukea, kunhan antaa anteeksi tekstiin huonosti piilotetut saarnat ja väittämät. Jotka on siis ihan järkeviä – nyökkäilin niska notkeana tätä Haudattua uhkaakin. Mutta kun saarnat ei oikeastaan kuuluisi näkyä niin selvästi kaunokirjallisessa… Dialogissa Isomäki on kehittynyt. Sarasvatin aikaan se oli vielä aika kauheaa, mutta tässä uusimmassa ei huono, lukuunottamatta saarnojen vaikutuksia, jotka jäykistää dialogiakin.

Vaan silti. Taidan olla lukenut kaikki Isomäet, ja meinaan lukea tulevatkin. Monasti sieltä poksuu hirveän hyvää asiaa, varsinkin romaanin ulkopuolelta, epilogeista. Järkevän ihmisen tekstiä siitä, mitä ainakaan ei kannattais jatkaa ja mitä olis järkevämpää tehdä. Isomäki selvästi pyrkii vaikuttamaan fiktiolla poliittisesti, mutta lukeeko näitä juttuja oikeat ihmiset?

Finaaliksi vielä siskosta. Sain siltä 4-sanaisen mailin (kehittyy siitä ekasta yksisanaisesta). On jollain tablettikurssilla, ja siellä näköjään opettelevat näitä juttuja. :-) Siskohan on mitä kirjoittavin ihminen oikeasti, ollut ikänsä. Milloinkahan saan siltä vihdoin jotain enemmän oikean pituista viestintää? :-D Näppiksellä kirjoittaminen sinänsä ei pitäisi olla uutta, koska hän kirjoittaa omaa kolumnipalstaa paikallislehteen. Mutta ehkä maili on vielä niin jännä, että mieli keskittyy tekniseen suorittamiseen?