Arkijyystöä

Sain valittua kolme leffaa Docpointista. Alkaa kuten arvasinkin: ehdin joko käydä töissä tai katsoa arki-iltana leffan, kumpikin nou tsääns. Työ vaan vie niin järkyn määrän aikaa päivästä. Sekä pakottaa nukkumaan mahdollisimman pitkät ja ehjät yöt. No, ne ehjät yöt taitaa nyt olla jo menneisyyttä, sillä edes tabuilla en muista nukkuneeni koko yötä vuosiin kuin kerran. Siitä ei oo pitkä aika, olisko ollut joskus viime syksynä. Tavallisempi malli on tämä tunnin parin valvominen aamuyöstä. Aluksi yritin väkisin nukkua. Luovutin, olen nyt viime aikoina laittanut valot ja lukenut kirjaa. Milloinka muulloinkaan tässä ehtis kirjoja lukea?

Ei tullut kunnon flunssaa taaskaan. Nuhanessujen kanssa kuljen ympäriinsä ja aivastelen toisinaan, säälittävä yritys. Kaikki hemmetin tropit ostettu.

Pitäis varata aika joltain psykopopparilta. Taidankin huomenna koittaa, jos pääsisi samaan HUSin psykososiaaliseen, jonne lähettivät mut ”tutustumaan” ensimmäisen syöpäkeikan aikana. Mua silloin kummastutti syöpäklinikan repliikki ”mee nyt kattoon, jos vaikka tarvitset myöhemmin”. Mitennii tarvitsen myöhemmin, mun syöpähän leikattiin jo? Haha, HAHAHA niinpä, voi viatonta.

Mainokset

Yhdeksän tunnin yöunet toimisi

Viikon valopilkku: vanha leffa Tyttö ja helmikorvakoru (2003) – upea ja seksikäs Scarlett Johansson on ihan samanlainen töpselikärsä kuin mekin ilman upeaksi ja seksikkääksi meikkaamista. Tasa-arvon tuulahdus, puuh!

Muuta hirveän hyvää ei ole tässä viikossa auennut. Heti jos ei nuku yössä 9 tuntia, on olo raskas, hengästyn, jalat sanoo viuviu. Tänään oli onneksi vain yksi pakkokokous aamulla ja lopuksi aikaa pääsin tekemään duunit kotona. Kylmähän täällä on, mutta ainakin rauha meditoida esiin kaikki aivopoimuihin hautautuneet ”ois pitänyt jo monta päivää sitten”. Hitaasti käynnistyy vuoden 2018 kone, mutta kyllä se siitä ku potkitaan.

Suloinen musta kissani tuli taas viime yöksi viereeni. Osa huonosta nukkumisesta menee hänen piikkiin, sillä ei siinä uskalla kunnolla vaihdella asentoja tai mitään, kun typy on niin herkkä sinkoamaan. Mutta olisin kyllä voinut lääkitäkin paremmin. Kun huomasin, että melatoniini ei auta, olis vaan pitänyt napata pami perään. Muistanpa ensi yönä.

Koittais kestää vielä muutaman viikon pimeyttä

Yksi hyvä ystävä häippäsi kesää kohti eilen, Kolumbiaan pariksi kuukaudeksi. Toinen hyvä ystävä häippäsee kohta Thaikkuihin pariksi kuukaudeksi. Fiksuja ihmisiä. Fiksuja, fiksuja. Kuka perkele täällä pimeydessä kykkisi ellei ole pakko.

Ensi viikolla töissä pitäisi olla jo täysi sutina, eli en enää istuisi siellä yksin kuten vielä viime viikolla. Myös uusi huonekaveri tulee. Toinen iloinen juttu on se, että vaikka diljoona bussivuoroa Hgistä Lesbooseen lopetettiin, mun poikittaisbussi se vaan edelleen kulkee. Metrosta alkaa olla mulle iloa vasta ensi syksynä. Puhun nyt kävelymatkoista pysäkeiltä työpaikalle.

Muuten on aika uupunut olo. Fyysisestikin raskas, hengästyn kaikesta ja hikoilen kuin kesällä. Paitsi päiväunilla, jolloin mua palelee koko ajan. Tunnen sen unen läpikin. Ihan sama minkä verran päällä, aina jäässä.

Ai niin, sisko soitti. Tällä kertaa sen kanssa oli ilo puhua! Keskusteltiin mm. Hurmeen Niemestä, jonka kieltä hän ihaili samoin kuin miekin. Se on mukavaa, kun ihminen uskaltaa kirjoittaa kovaa asiaa niin kuin itse sen puhuisi. Huom.
keskusteltiin. En vain kuunnellut luentoa, siis.

Uudenvuodenlupaukset, plää

Jos jokin muutos lähtee rehellisesti sisältä ja omasta tarpeesta, sen muutoksen voi tehdä juuri oikealla hetkellä mikä tahansa ma-ti-ke-to-pe-la-su vuodesta. Uudenvuodenlupaukset ”aloitan 1.1.” ja siihen saakka saa rypeä vanhoissa tavoissa, ne on epäaitoja lupauksia, jonkin ulkoisen määrittämiä, ei itsestä lähteviä. Eivätkä myöskään tule kestämään.

Että sitä mukaa.

Itselleni on kertynyt järkyttävä määrä ylimääräisiä kiloja vuodessa, eikä mulla oikein ole tietoa siitä, mitä tälle tilanteelle tekisin. Mutta se nyt ei ainakaan auta, että huomisesta alkaen menen jollekin vitun kaalikeittodieetille. Mun pitää varmaan ensin kyllästyä lopullisesti ja aidosti siihen, miten nopeasti väsyn ja miten lähellä vaatekauppojen maksimikoot on. Vielä nyt olen voinut selittää väsymystä itselleni muillakin syillä (esim. keuhkot, ikä), ja vaatteitahan mulla on loppuiäksi.

En tiedä, en tiedä. Olen aina ollut eksyksissä näiden painoasioiden kanssa. Pienestä asti on syytetty läskiksi (joka en ollut) ja hierottu naamaan länsimaista anorektista kauneusihannetta. Olen ollut rahattomuus- ja työttömyyskausina alipainoinen ja varakkaampina kausina viis veisannut siitä, mitä syön, koska ruokaa nyt kerta vihdoin taas on. Ja podihan kyllä osaa kerätä kilot ja niitten uudet kaverit nopsaan. ”Hei uudet kilot, tulkaa tänne kaikki, täällä saatte olla rauhassa ja aina mukavampaa kun meitä on enemmän!”

Viime talvena pääsin kilojen suhteen melko hyvään tilanteeseen, koska iso leikkaus toipumisineen vei ruokahalun ja kilot. Olin silti taulukoiden mukaan edelleen kymmenen kiloa ylipainoinen, vaikka naama oli niin kapea että ällötti katsoa kuvista moista. Sitten kun huomasin ruokahalun palanneen, aloin varmaankin nauttia tilanteesta vähän turhan paljon. Ja nyt ollaan tässä: inhoan sitä, miten huono impulssikontrolli mulla on. Ja jospa ne impulssit suuntautusivat useammin vaikka joogamaton suuntaan, vaan ei, jääkaappia kohti käy käsi.

Uskomatonta, ettei aikuinen ihminen opi.

No, ehkä tässä sitä oikeaa hetkeä odotellessa. Ja parempaa uutta vuotta odotellessa. Vaikka eihän tässäkään vuodessa muuta isoa vikaa ollut. Kissat on olleet melko terveinä ja Ilonalle löytyi hyvät lääkkeet. Työpaikka säilyi eikä isoja onnettomuuksia kotona. Siinähän ne tärkeimmät onnistumiset.

zteltta4 copy

Deppaa, deppaa

Maa on niin on niin kaunis. Kukapa ei arvostaisi vaakasuoraa tuulta, saatanan kylmää jatkuvaa sadetta ja ikuista harmautta. Ai niin – kohta tiet ja jalkakäytävät on taas liukkaat.

Tänä aamuna puoliksi heräsin kahdesti, ennen oikeaa heräämistä. Muistan siinä puolitietoisessa tilassa miettineeni, että olen niin masentunut, etten pysty enää ikinä nousemaan petistä. Ja samantien tein korjausliikkeen vanhalla tutulla ”älä välitä siitä”. En välitäkään. Enkä anna sille yliotetta. Mutta tämä maa ja ilmasto ei todellakaan paranna asiaa. Täältä pitäisi päästä pois vähän vitun livakkaan, mutta minkäs teet kun on työ, koti ja kissat. En mä nyt sentään meinaa lähteä espanjalaisten torien laitaan laulamaan suomalaisia kansanlauluja siinä toivossa, että joku heittää pesoo.

Pari päivää saikkua vielä, sitten itsenäisyyspäivä. Tiistaina mulla on lääkäri illalla eli pakko liikkua ulos. Yritän jos saisin kirjastokäynnin samaan, koska siihen on viimeinen tilaisuus 7.12. Siinä taas on päivä täynnä kaikkea muuta, en tiedä pystyykö.

Kiitollisuutta

Thank you, universe! Sain pienestä varvasrempasta saikkua itsenäisyyspäivään saakka! Just lepopätkää ja varsinkin töistä irtoamista tarviinkin nyt. Tai en irtoa kokonaan: keksin yhden jutun meidän webbisaitille, jota IT-kundit ei oo hoitaneet. Tajusin, miten voin hoitaa sen ilman niitä. Haha. Pistän jalat pöydälle ja hupsuttelen vähän koodien kanssa. Tämä lasketaan levoksi.

Arppis kävi just mulle kaupassa ja apteekissa. Ihana, kun kamuja asuu lähellä <3 Jonkun pitäisi vielä käydä Pasilan kirjastossa joskus tiistaina, etten menetä tilauksia. Kaipa tohon joku saadaan, vaikka ilma onkin kamala ja taivaalta tippuu rägistä.

Ryövään omaa aikaa (onnistuneesti!)

Nyt pikkasen jo noudatellut suunnitelmaa, eli yrittäis lähteä töistä aikaisemmin. Parissa päivässä laku on neljättä tuntia miinuksella. Se on aina ikävä näky, mutta miten paljon enemmän saan aikaan näin. Jo se, että voi olla pari tuntia enemmän kissojen kanssa, on tärkeetä!

Nyt aamulla heti kasilta (noin kahden tunnin yöunien jälkeen – tää on taas tätä) pääsin ottamaan silarit. Haha, heti luuli kumihuuli! Eiku jalkahoitaja teki mulle silikonituet jarppien alle. Myös jalkahoito toki samaan hintaan.

Tosi kiva ihminen, pakko alkaa käydä sen luona ihan vain mielenterveyden takiakin. Vähän sama efekti kuin mun hierojalla – käynnit on aina enemmän piristäviä kuin mitä pelkät fyysiset toimet saisivat aikaan. Koska niin huimia naisia! Hyvät keskustelut.

Ja Instru. Vihdoin sain itteni raahattua sinne. Olin takavuosina ottanut suurimaksi osaksi firman laskuun näyttöpäätetyölasit, joita en oikeasti ihan himona edes aikonut käyttää. Halusin vain ne pokat, tai sangat (hengettömät), koska Efva Attling. Ajattelin, että irrotutan lähityölinssit ja teetän niistä tavalliset kaukolasit. Ja vualaa, heti näin kymmenen vuoden kuluttua sain aikaan tämän liikkeen! Tai ainakin alun. Kolmisensataa tulee maksamaan, ja onnistuminen on melko varma. Ruuvit on kovin pieniä ja lyhyitä, mutta kyllä se pitäisi saada väsättyä.

Huomenna taas hiukan aiemmin kotiin. Naapurissa on suunnitteilla hyvällä ystäväporukalla glögsykkää ja sienipiirakkaa. NYT elämä maistuu siltä kuin pitääkin!

Messueläin liikenteessä

Messuilta iloisin ylläri esittelyyn ensin! (Iloisin sen jälkeen kun sain lipun Arulta, tietty *pusu*) Olin miettinyt pari viikkoa, että pitäisi saada isompi käsveska, tumma ja kevyt, mutta että läppäri kuitenkin mahtuisi, ja muuta. Enpä olis arvannut, että Appenzelleriä ostamalla saa juuri sellaisen: tummanharmaata huopaa eli kevyt, ja läppäri plus muuta mahtuu:

JES AI LAIK IT!

Hieno päivä. Kaikki onnistui. Kotona vedin huumeita niin että olin kivuton koko messuretken ajan. Olin myös laittanut sopivasti päälle, ei ollut ulkona kylmä eikä sisällä kuuma. Olin älynnyt ottaa jarrut kenkiin mukaan, koska arvasin että neljästä lämpöasteesta huolimatta Pasilassa on ne jäiset kohdat. Ja niin oli! Ihmiset luisteli hatarasti ja voivotellen, mä nappasin piikit jalkaan ja kävelin.

Porukkaa oli tietysti älyttömät määrät, ei ylläri. Yksi iso naulakko oli täysi jo alle tunti messujen aukeamisesta. Lippuja etukäteen ostamattomat jonottivat ulos saakka sateessa.

Menin ekana Viiniin&Ruokaan, koska halusin kattoo, onko englantilaisia astioita. Onnistuin rikkomaan pari lautasta viikolla… mut ei ollut nyt sitä kioskia. Löytyi muuta, ei hätiä. Mielestäni oli nyt aika suhteettoman paljon viiniä, ja koko alueelle oli K-18, siis myös ruokaan. Pöyrist! No, lemmikkimessuilla on varmaan taas jotain ruokakiskoja, saattaisi olla ehkä jopa eri kuin nuo. – Kävin myöhemmin uudestaan safkaosastolla. Silloin siellä oli jo niin paksu rasvankäry, että heti huomasi silmälaseissa. Not good.

Kirjamessut siis. Nautin niin paljon kun sain kävellä ja kävellä ja mihinkään ei sattunut! Lääketeollisuus yay! Katselin jos ois P.I. ollut, mulla oli Kissa laukussa odottamassa mahdollista nimmaria. Mut ei. Ainoa tuttu, jonka tunsin, oli Juha Hurme, ja sekin juoksi ohi. Sitten oli tietysti näitä klassikkoja, jotka moikkaa mulle ja mä että ”MOIMOI!” eikä mitään hajua, kuka sekin oli. Mitään kirjoja en ostanut, mulla on jo.

Kirjastosta olin saanut repullisen kirjoja – liioittelematta tällä kertaa, sillä koskaan ei oo varausjonosta tullut yhtä paljon yhtäaikaa – ja mulla oli yksi laukku varakenkiä ja muuta, ja sitten ostoslaukku, joten kuormakamelina poistuin messuilta kahden ja puolen tunnin jälkeen. Satoi edelleen… ja sataa edelleen. Ilma on on kyllä perkeleen kurja, mutta niin kauan kuin sataa, ei ole ainakaan liukasta. Paitsi Pasilassa.

Turha viikko, mutta paranee loppua kohti

Viime torstaina siis köpöttelin Kekkosesta kotiin = virhe. Jalat on olleet kipeät siitä lähtien. Otin tiistaina jo lepopäivän kotona, ja keskiviikko mämmäytyi lääkärin ja röntgenin kans, en ehtinyt töihin ollenkaan. Illalla muistin lähteä Roksiin (lähellä) stand-uppiin, mikä olikin hyvä veto, sillä puolivalmiit, valmiit ja raakileet esiintyjät kirvoittivat muutamat spontaanit mielihyvät. Nimi muistiin: Manu Raivio. Tää oli viimeinen esiintyjä ja vei meikit leegoilla, kissoilla ja mäyräkoiralla. Mut ei ollut ainoa hyvä, todellakaan.

Lievästi viheriänä katoin, kun keikan jälkeen esiintyjät ja niiden kaverit jäi läppäilemään. MÄÄKIN HALUUN! Määkin haluun, että voi heittää läppää baarissa kamujen kaa ja kaikilla on hyvä meininki ja sujuva sana ja nopsa aatos ja hauskaa!

Tänään turha päivä töissä, kuten alla tiivistetty. Lopulta vajosin selvittämään leikearkistomme. Kolme vuotta sitten oli jo onneksi eroteltu vuosittain kaikki suoraan työpaikkaa koskevat leikkeet, iso Stokkan paperikassillinen. Kävin nyt sitten läpi leikkeet, jotka koskettivat duunia ehkä poliittisten päätösten kautta, nimitysten ja ihmisten kautta, eri alojen kehityksen ja taantumien kautta, etiikan kautta jne. Eli 85% niistä roskiin ja lopuista toinen kassillinen. Pomo nimittäin haluaa tehdä niille jotain lähimmän 5-10 vuoden aikana ja meillä on muutto uuteen rakennukseen ensi kesänä, niin että halusin paperit pois nurkistani. Kärräsin kassit pomon ovelle, reh reh. Sorted!

Mihin mä jäin? Joo, jalat. Tänään sitten tuli tuo mähnä taivaalta. En vielä laittanut jarruja kenkiin, koska vissiin plussan puolella, mutta ihan kohta tarvii. Ehkä jo heti huomenna. Mukana kulkevat taas kuukausitolkulla, joko laukussa tai kenguissa. (Tästä artikkelista tykkään kovasti ja suuntaisinkin heti noihin kenkiin, mutta mun huono askellus vaatii vähän toisenlaiset viritykset. Silti kato tuo linkki jos turvalliset kengut kiinnostaa sua normaalijalkaista.)

Huomenna etäpäivä mutta jatketaan myös jaloista. Ultra polvista, ehkä joutuu tyhjentää jotain nestettä ja ehkä kortisonia. Mitä vaan, että pääsen kömpimään Ruoka&Viini -messuille. Tai siis kai ne nyt on. Eikös ne aina ole Kirjamessujen kans? Joka tapauksessa lauantaina taas messukeskusta kohti, oli mitä oli.

Jospa jalat jaksaisi paremmin

Käväisin illalla pitkästä aikaa Kekkos-klubilla. Kuin olisi päässyt kivalle retkelle kaverien kanssa: sielu raikastui ja nauraakin sai. Pieni tauko klubissa teki kai siis hyvää! Kävelin sieltä kotiin, mikä lie ollut virhe, sillä jalkojen kuluttaminen kostautui nyt tänään, kun en jaksanut selata loputtomiin I love me -messuilla. Vähän yli tunti, ja jo ihan hiessä ja rampana. (Vapaapäivä, jee!)

Jotain löysin. Käsivoiteita ostin useamman, koska niitä menee koko ajan ja on oltava saatavilla. (Ja niitä voi käyttää jalkavoiteinakin, hihi) Vähän Madaraa naamariin. Tukkaan jotain suihketta kiharoita innostamaan. Raakasukkulaatia. Siinäpä ne taisi olla. Harmitti oikeasti, kun ei jalat. Sentään Habitaressa olin nähnyt, että kyllä ne jalatkin jaksaa jos ei oo taustalla jotain riehumisia.

Sitten päivän ihastuttavat osuudet! Naapuri on hetken aikaa sairaalassa, joten hoidan Rinsessaa. Hän on siis tämmöinen vähän sosiaalisessa kehityksessä kesken oleva kisu, mutta olen saanut häntä hyvin kesytettyä ja tutustuttua edellisillä hoitokerroilla. Ja nyt, tänään: Rinsessa hyppäsi mun viereen sohvalle heti kun tulin! HYPPÄSI VIEREEN. Tajuatteko, miten iso askel tuo on vieraan kissan kesytyksessä? Tästä ei ole järin monta viikkoa, kun hän vasta oli hypännyt ensimmäisen kerran oman ihmisensä viereen sohvalle. Ja nyt mun!

Hyppäsi mun viereen! GASP!

Sitten otin taas surkeat jalat alleni ja kipittelin vihdoin naapurissa asuvan Aruzelin luo kahville ja laitelmia katselemaan. (Vihdoin naapurissa = ostaneet asunnon ajat sitten, mutta nyt pääsivät vasta muuttamaan)

Ja sieltä hierojalle. Yllärinä S vetäisikin imukuppihieronnan. Tai siis, se alkoi siitä kun hän haluisi kokeilla imukuppia mun kipeään käteen, mutta levisi sitten koko podille. Ikivanha kiinalainen juttu, mutta S oli käynyt koulutuksessa vasta nyt, jotta uskalsi alkaa tehdä. Kaipa se oli ihan tavallisen hieronnan vertainen: niitä lihaskalvoja sieltä paukkui auki ehkä hiukan vähemmän tuskallisesti kuin käsin tehdessä, ja muutenkin oikein miellyttävä kokemus.

Tästä kohta taas Risnsessaa kohti. Varmaan jutellaan raksuista ainakin. Ja vähän leikitään.