Jos hengittäisi välillä

Harmittaa, kun missasin Papillonin iltapäivän esityksen. Tein etäpäivää, katselin Juuson shöytä juutuubista ja yhtäkkiä tunsin sen: unijukkeli istahti silmäluomille. Ei siis Juuson vika, vaan elämän. Pakko mennä petiin ja zetaa. Onhan tässä vielä viikonloppua mennä, mutta silti äh.

Joo Rakkautta&Anarkiaa on istuttu, yksi leffa enää jäljellä. Ihan kovin kummoisia elämyksiä ei ole siunaantunut Los Bandon jälkeen. Kylläkin eilinen Helsinki Mansplaining Massacre teki vaikutuksen :-D Näitä kuoliaaksiselittäjiä on nähty maailman sivu, mutta että joku saa idean tehdä niistä kauhuleffan – kunnioitan ja ihmettelen!

Sen sijaan eilen Kansallisteatterissa nautittu Juurihoito… mun hammaslääkäri oli tykännyt siitä *ylläri* ja sen takia menin katsomaan. Kyllä oli laimee. (Kirjasta ei moitteen sanaa!) Mulla on sellainen käsitys, että komedian pitäisi toisinaan naurattaa. Ei onnistunut. Jaksoin sentään loppuun asti, mutta ekan kumarruksen jälkeen äkkiä ulos. Olin varannut reunapaikan just siksi, että pääsen juoksemaan kohti Kinopalatsia heti kun pellehomma teatterissa on loppu.

Gudrunille en ole päässyt, ehtinyt. Kun en katsele kataloogeja, ei niin tee mielikään enää niitä tekstiileitä (kuin ihan vähän vaan). Duunin uudet asetelmat säästää ihanasti aikaa: ruokakaupassa voi käydä ulos lähtemättä työaikaan, ja sit kyydillä kotia. Ajansäästöä tai ei, pitäis muistaa taas ensi vuonna, että leffafestariviikolle ei niin montaa katsottavaa. Mitään järkeä tulla kotiin yhdentoista jälkeen monena iltana viikossa.

Kyydit, apropos. Yleensä katson, jos on kivahkon oloinen kuski, niin menen eteen istumaan (aamulla – illalla en.) Tavallisesti mulle ei koskaan satu kuskia, joka olisi ajanut mua ennen. Keväällä sattui yksi – se ainoa, joka kuunteli radiosta Classicia, ja siksi muistin sen. Tällä viikolla maanantaina kuljettajana oli lippispäinen, ehkä noin nelikymppinen mies, joten päätin mennä eteen. Oikea valinta! Tosi kivasti juttelevainen, alunperin egyptiläinen kaveri. Jo kymmenen vuotta maassa eli suomi varsin hallussa. Keskiviikkoaamuna sama kundi, ja avasi suoraan etuoven, että siihen vaan, pälistään lisää. Heh! Viihtyisää ainakin toistaiseksi.

Karkkijumi on edelleen, jestas että aikuinen ihminen ei pääse namihimoista eroon. Ei se ole vaan niin, että kun ei osta karkkia, niin ei ole karkkia. Kun se käsi vaan ostaa. Tosin just nyt ei ole namia eikä himoa, mutta oon vaan katsellut taaksepäinkin tätä uudessa talossa työskentelyä, kun kaupat on siinä vieressä. Se on hienoo ja hyvä, mut nyt pitäisi päästä tästä uutuudenviehätyksestä eroon ja lakata syytämästä rahaa ostarille.

Siitä puheenollen, kauppaanhan tästä pitää lähteä ennen kuin kylmä liukastaa kadut.

Mainokset

Kassit

Niin, eihän sitä tarvii Gudrunille mennä, että saa rahansa luovutettua. Huoh.

(PS Gudrunin talvikataloogi kolahti tänään pozziluukusta.)

Yhdeksän lippua ostettu (vain)

Los Bando Immortale is a crazy road movie about a young band from Norway who set out on a journey across the country to attend the National Championship of Rock in a race against time, the police and their parents.”

Miten ihana, energinen ja hauska leffa! Ja 4 katsojaa… NELJÄ! No eipä ollut mun menetys. Näin ja tykkäsin. Hihittelin, ja välillä piti peittää silmätkin, kun kävi vähän jännäksi. Onhan tuosta varmaan muitakin näytäntöjä, niin että joo.

Rakkautta&Anarkiaa siis alkoi myös mun osalta. Vauhdilla. Se on niin ihanaa, kun on se iso kangas, ihan eri fiilis katsoa leffaa teatterissa kuin kotona! Kaikki tulee enemmän sydämelle ja aivoon ja syliin. Todella irrottaa arjesta, suurkiitos siitä!

Himo

Argh, nyt on paha paikka! Gudrunin välikausiluettelossa on vaatteita, joista vähintään puolet haluaisin! Ihmeellistä, sillä en ole vuoteen halunnut G:n luetteloista mitään. Mutta en mä nyt pysty, ostin niitä Noomeja kolme kappaletta ja yhen Samsoonin paidan. Ei voi enää uusia vaatteita. Perhana ku himottais. Ei voi. Ei saa eikä voi. Piste.

Jätän kuitenkin kataloogin nyt tuohon pöydälle, jos vaikka katselis kun ei kerta saa ostaa. Khröhöm.

Kai tästä taas nukkumaan

Viime yönä nukuin noin 11 tuntia. Aloitin kasilta, koska olin haukotellut koko päivän huolimatta siitä, että myöhäistin töihin lähtöä eli heräämistä parilla tunnilla. Tänään tuntuu sama saaga jatkuvan: haaaauuukottelen. Nyt pitää olla roti nukkumisessa (tarkoitan: tarpeeksi unta) koska tuo leffafestari alkaa, ja heti lauantaina on jo pari leffaa. Ja Rinsessan hoito.

Tänään oli pientä jännitysnäytelmää, kun vanha naishenkilö piti ilmaantua paikkaan x aikaan y, ja hän oli soittanut mulle tuntia aikaisemmin, varmistanut kaiken ja ollut ihan asiallinen. Kun ihmiset alkoivat kysellä hänen puuttumistaan, annoin mennä tunnin ennen kuin yritin soittelemalla saada selville, onko tapahtunut jokin onnettomuus tms. Poliisista ei ollut mitään apua. Nainen itse ei enää vastannut puhelimeen. Meni vielä puoli tuntia, soitin sitten talon respaan. Ei, hekään ei ole nähneet henkilöä.

Olin just samantien lähdössä ulos kävelemään ja miettimään, mitä seuraavaksi, kun respa soittikin! Madame oli saapunut, vähän hämääntyneen oloisena, mutta puhuu ja hengittää ja meni tekemään duunejaan. HUH. Kiitos ei liikoja draamoja nyt.

Pätee itseenikin. Mua hirvittää tuo tuleva remontti ihan heterona, ja olin jo vähällä sortua kohti ahdistusta. Sain kuitenkin itestäni kiinni, aurinkoiset tunnit myös auttoivat pysymään kuosissa. Syksy on NIIN KAMALAA aikaa. Kesä otetaan meiltä pois aina uudestaan ja uudestaan, ja tilalle annetaan se harmaa kylmä räkä. :-(((

Mammo

Mammografiakutsussa: ”Puristus voi tuntua epämiellyttävältä, mutta se kestää kerrallaan muutaman sekunnin.”

Joo kiitos, olen käynyt kerran enkä mene uudestaan. Mitäpä jos miesten kivessyöpää tutkittaisiin puristamalla pallit ”muutamaksi sekunniksi” lasilevyjen väliin? Ei olisi ikinä päädytty moiseen tutkimusmuotoon. Kyllä niin hellästi silkkihanskoin kuljetettaisin ultraan ja magneettiin. Laulettaisiin matkalla havajilaisia kehtolauluja leit kaulassa. Mutta mitäs väliä akoista, nehän synnyttääkin, kyllä ne kestää.

Tässä elän

(Aamulehti, maksumuurin takana)

Matti Kuusela Aamulehti

Tuntuuko sinusta siltä, ettet ymmärrä, mitä pomosi puhuu? Onko hänen puheessaan paljon lyhenteitä? Onko joka neljäs sana visio, strategia, fokus tai joustava – tai mikä pahinta: ketterä?
Hän kehottaa näkemään asiat isossa kuvassa. Aidosti.
Selvä tapaus: pomosi on oppinut bisnespuheen eli suoraan sanottuna hän jauhaa paskaa.
Mitä sinä voit tehdä? Sanoa yksinkertaisesti: ”Anteeksi, mutta en tajua ollenkaan, mistä puhut. Voisitko selittää.”
Et kuitenkaan uskalla. Sen sijaan nyökkäilet ja saatat sanoa muutaman epämääräisen sanan osoittaaksesi olevasi mukana.
Näin olet liittynyt osaksi paskanjauhantabisnestä.
Bullshit, sitä itseään
Paskanjauhanta saattaa kuulostaa harmittomalta jokamiehen oikeudelta, mutta kun se läpäisee kokonaisen suuryrityksen, seuraukset voivat olla traagiset.
Tästä antaa esimerkin André Spicer mainiossa kirjassaan Business Bullshit, jonka aina yhtä ketterä (!) niin & näin -lehti on tuoreeltaan suomentanut.
Tapani Kilpeläisen kääntämä teos kantaa nimeä Paskanjauhantabisnes. Suomeksi se kuulostanee pahemmalta kuin englanniksi, mutta hyvä niin.

Nokian paskaa

No hyvä. Spicerin mukaan Nokia tukehtui juuri paskanjauhantaan.
Perusongelma oli pelon ilmapiiri. Se sai ihmiset suosimaan optimistista paskanjauhantaa rehellisten uutisten sijaan. Nokian hyvin fiksutkin ihmiset turrutettiin vaivihkaa passiiviseen paskanpuhumiseen.
Ja kuten aina, poloinen keskijohto ajautui Nokiassakin paskanjauhannan dynamoksi. Sitä mukaa kun alamäki syveni, paskanjauhanta kiihtyi. Etsittiin ”uutta verta” ja ”tekemisen meininkiä” eikä todellisia syitä ja seurauksia.
”Täsmällisen analyysin sijaan suosittiin suunsoittoa”, Spicer kirjoittaa.

Lyhenteet tappavat

Kieli oli kaiken ytimessä. Huippujohto ei pystynyt arvioimaan, mikä on paskapuhetta ja mikä ei.
Nokkelimmat oppivat puhumaan ”uutta kieltä” ja heistä tuli näennäiseksperttejä. He loivat vaikutelman, että olivat ajan hermolla ja ymmärsivät uutta aluetta. Se oli kuitenkin pelkkää harhaa.
Juuri tästä paskanjauhannassa on kyse: kieli muuttuu käsittämättömäksi. Lyhenteet ovat aina varoitussignaali. Niiden sujuva käyttely saa ihmiset tuntemaan, että he hallitsevat organisaatioita.
Ne, jotka eivät hallitse uutta kieltä, vaikenevat, etteivät paljastaisi tyhmyyttään. Syntyy petollinen valetodellisuus – samassa organisaatiossa toimivat ihmiset alkavat elää täysin eri maailmoissa.
Näin kävi Nokiassa: epäonnistumisia peiteltiin innostuneilla tarinoilla tai näennäistieteellä. Nokia oli kaulaansa myöten optimistisessa paskanjauhannassa, jota pelokkaat keskijohtajat tuottivat huippujohtajille.

Tarinan vaarat

Niin, tarinat ovat ikävä kyllä joutuneet taitavimman paskanjauhannan taikapiiriin. Tarina muuttaa minkä tahansa ikävän asian kiinnostavaksi.
Mediassa ”narratiivi” on läpäissyt järkevimmätkin välineet. Jokainen uutinen ja katastrofi pitää kertoa vetävästi, koskettavasti, kyynelillä ja yksityiskohdilla mässäillen.
Kun tähän kertomuskorinaan liitetään ”brändäys” eli kaikenlainen itsemainostus ja itsesaastutus, journalismista tulee ennen pitkää vetelää paskaa.
Mutta siellähän on tunnetusti mukava olla. Porukalla.

Yliopiston kurimus

Mikä vielä pahempaa: Spicerin mukaan yliopistot ovat mediaakin syvemmällä paskanjauhannassa.
Mies työskentelee siellä itse eli tiennee, mistä puhuu. Hänen arvionsa on tyly:
”Todellista työtä ei enää ole tutkimus ja opetus ja muu sellainen, mitä yliopiston pitäisi tehdä. Nyt todellista työtä on pikemminkin paskan käsitteleminen. Paskaa tuottaa byrokratia, jonka piti saada yliopiston näyttämään bisneshenkisemmiltä.”
Pakkomielle muutokseen

Mistä paskanjauhannan tunnistaa? Ennen kuin on itse osa sitä?

Yksi kaikkea paskanpuhuntaa yhdistävä piirre on pakkomielle muutokseen. Puhutaan ”toistuvan muutoksen syndroomasta”. Organisaatio käy kierros kierrokselta läpi tyhjiä muutosaloitteita, joiden tarkoitus on näyttää, että se muuttuu.
Käytännössä aloitteet vievät vain energiaa ja johtavat kuluttavaan hämmennykseen.
Spicerin mukaan alituinen muutos luo myös uusien sanojen tulvan: uudissanat ilmaantuvat usein tyhjästä, niillä ei ole juuri mitään sisältöä eivätkä ne viittaa mihinkään.
Kohta ne digiloikkaavat julkaisualustaltaan paradigmaan tai applikaatioon eli silkkaan hölynpölyyn.

Strateginen narratiivi

Kannattaa tutustua myös Stephen Elopin 17. heinäkuuta 2014 Nokian työntekijöille lähettämään sähköpostiin. Se on paskanjauhannan klassikko, täynnä suuryrityskliseitä ennen joukkoirtisanomisia.
Tekstissä toistuvat ”tiimi” (18 kertaa), ”suunnitelma” (17 kertaa), ”fokus” (9 kertaa) ja ”strategia” (8 kertaa). Näihin kun törmäät, olet kohta vaikeuksissa.
Kun joku alkaa ”analysoida firman strategista narratiivia”, peli on jo menetetty ja sinun pitää pian fokusoida potentiaalisi ja luoda uusi, raikkaampi visiohorisontti.
(Veikkaan, että kun ”ketterä” on kulutettu loppuun, ”raikas” nousee paskanjauhantabisneksen uudeksi taikasanaksi.)

Oma vika?

Saamme syyttää myös itseämme, laiskuuttamme ja mukavuudenhaluamme. Vaikka edessämme on ”pelkkää paskanjauhantaa, suostumme panemaan arviomme syrjään helpottaaksemme kohteliasta kanssakäymistä, Halu pitää sosiaaliset kuviot pyörimässä tuntuu voittavan halun sanoa totuus”, Spicer kirjoittaa.
Niin. Paskanjauhannaton elämä on yksinäistä. Siksi ei kannata firman virkistyspäivillä sanoa ”tuo on itse asiassa täyttä paskaa” vaan ”itse asiassa tuo on hyvä pointti”.
Surullista mutta totta: me siedämme hieman paskapuhetta, kunhan voimme jälkeenpäin pilkata sitä, jopa nauttia siitä.
Mutta yksityisesti, korkeintaan kaverin kanssa.

Filosofia ja kuolema

Lohduttomaksi lopuksi esimerkki siitä, miten filosofia muutetaan paskapuheeksi.
”Filosofia opettaa meitä kuolemaan”, kirjoitti Montaigne. Stefan Collini kääntää sen paskanjauhannaksi:
”Filosofiaa opiskelemalla voimme kehittää siirtämiskelpoisia elämän päättymiseen liittyviä taitoja.”
Entä Raamattu? Onko se turvassa paskanjauhannalta?
Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Sitten hän lisäsi volyymia ja panosti kapasiteettiin.

(PS Lisää paskanpuhumisesta, eri näkökulmaa Ylioppilaslehdessä)

Mr Mööffi

Nyt oli kyllä Mr Mööffi NIIN lähellä että melkein lipaisi!

Aamulla vein kotikoneen töihin koska salasanahankaluuksia, ja kundi tuli sitten kattomaan ja auttamaan. Päätteeks se teki jonkin tempun joka ”ratkaisee kaikki ongelmat” ja niinpä näytti. Kunnes tulin kotiin ja huomasin, että se on myös ”ratkaissut” mun salasanasäilöt, eli mitä mulla lie salasanoja, ehkä jotain 80, taivaan tuuliin.

Mutta.

Olin ottanut niistä kaikista printin pari viikkoa sitten ja lisäksi kuvannut nää paperit puhelimeen, eli mulla on kaikki salasanat kahdessa paikassa, vaikka niiden alkuperäinen pesä hajosi! PUUH! HUUH PUUH!

Mutta onhan siinä oma hommansa kun laittaa ne takas pesään. Koska en mä aio sen varassa olla, että nää paperit on tässä tai puhelimessa. Pitää ne olla sielläkin missä niitä akuutisti käytetään eli koneessa.

Perse noita kundeja. Ois tuokin voinut kysyä ekana.

Lääh! Puuh!

Huh, lääh. Sain tehtyä itselleni R&A-aikataulun! Meni kolme tuntia. Ekana pitää lukea kirjasta leffojen kuvauksia. Merkkaan kahdella eri värillä mini-post-iteilla sivun reunaan, jos on ”pakko nähdä” tai ”ehkä kiinnostava” ja otetaan muistiin myös niiden kestot (koska niitä tarvitsee oman aikataulun siirtymissä). Sitten ”pakko nähdä”lle poimitaan kaikki esitysajat ja -paikat, ja tässä kohtaa jo setistä tippuu muutama pois. Jää oikeat ”pakko nähdä”. Jos niitä on kymmenisen, niin ”ehkä kiinnostava”t voi unohtaa, koska töissäkin pitää käydä ja nukkua. Sitten vaan rakennetaan aikataulu esitysaikojen ja -paikkojen ja leffojen kestojen mukaan. R&A-viikolla kissat trad. saa ruokaa mutta ei paljon muuta.

Kalenterit oli auki koko ajan tässä pöydällä, mutta en silti tajunnut, että mulla on teatteri klo 19 samana päivänä kun otin leffan klo 21. Mutta ei hätiä! Leffa on kooste, jossa viimeisenä esitetään se, jonka oikeasti haluan nähdä (Mansplaining Massacre). Siis shown loputtua juoksen Kansallisteatterista sojona Kinopalatsiin eli naapuriin! Voiko tumpeloinnista saada paremman lohdutuspalkinnon – no ei voi.

Juuh että. Maksoin liput ja sain pdf:n. Nyt ei sitten muuta kun keskittymään. Kohta se alkaa!

(Lähin työkaverini ja hänen miehensä ovat paljon pahempia leffafriikkejä kuin minä ikinä. Ihana kun voi töissäkin vähän puhua elokuvista! ♥ )

Melko moitteeton päivä

Hölmö Ana. Muistin, että Habitaressa olis ollut Ruoka & viini. No ei tietenkään, ku kirjamessuilla. Onneksi sinnekin on lippu(ja). Menin siis Habitareen vähän turhaan, mutta tulipa ostettua yksi matto sieltäkin. Sopii hauskasti näiden muiden kanssa, mustavalkoinen.

Kun harmittelin työkaverille sitä, ettei Mujilla ole poppia Habitaressa tällä kertaa, hän sanoi: ”Mihin ne sitä tarvitsee, nehän on jo etsimässä tonttia täältä.” Wooot!? Jos totta –> mahtavaista!

Tätä taulua teki mieli, mutta en silti maksa 50-65 e moisesta.

Sieltä etenin äkkiä keskustaan Rakkautta&Anarkiaa -pisteelle kirjaa hakemaan, koska iltapäivällä piti muka sataa. Hö, ihan aurinkoista koko ip ja ilta! Mutta se kumma, että joka vuosi kun R&A irtolippujen myynti aukeaa, niiltä kaatuu koneet. Viime vuonna sentään pääsi istumaan Engelin aulassa, nyt sitä vaan seisottiin nökötettiin jonossa. Jalat kärsi melkoisen paljon.

Lasipalatsin takana oli ja on edelleen kansainväliset ruokamarkkinat. Lounasaika, otin palan itskujen pizzaa ja takatuuppariksi itskujen jädeä. Yllättävän mautonta oli ananasjäätelö. Ostin suolasieniä – niitä pitää saada annettua jollekin, en pysty litraa vetämään parissa vuodessakaan, vaikka muuten tykkään niistä. Ja lakkahilloa, en osta ikinä mutta nyt ostin. Voipi olla pari lettupäivää tulossa. Jos jalat kestää, pitää tehdä uusi kierros huomenna. Vaikka huomennahan siellä on tietysti koko kaupunki.

Kotiin ja palkkatyön kimppuun. Eipä nää perjantait paljon päätä rasita. Jo kolmen jälkeen vaivuin päiväunille. Illemmalla kävin pesemässä mattoja ääsmarketin pesulassa. Hieno lähipalvelu! Voisin pestä jopa tämän ison raidallisen 170×200 siellä, mutta en taida uskaltaa, monestakin syystä.

Mieletöntä, miten paljon koneeseen saa laittaa!

Hyvä päivä. Kohta pääsee lukemaan leffakirjaa, naminami!