Sitä samaa

Ei nämä yöt ihan mahdottomia ole ilman lorttoakaan. Nyt on pari yötä mennyt silleen, että toki herään neljä, viisi kertaa, mutta nukahdan pian uudelleen. Ja Ilona, suloinen pikku Ilona on tullut tyynylleni nukkumaan muutamaksi tunniksi :-) Se tekee aina yöstä kuin yöstä paremman. Silkkisamettiturkki!

Tein tänäänkin kotona töitä. Remppamies Matti tuli myöhään iltapäivästä katsomaan tiskikaapin lengottavaa ovea elikkäs saranaa. Matti roks än rolls! Setä, toinen niistä (joka ei ole vielä Thaikuissa), kävi lounaalla täällä. Siis lounas mukanaan… olin ehtinyt ite syödä riisipuuroa just, en tarvinnut mitään. Myöhemmin tuli vielä yksi kamu, saikkulainen hänkin.

Illalla hetki teatteria. Vanhan kamun Raisan & co tuplamonologi Häiriö Teatteri Jurkassa. Jaksoin, kun olin levännyt pari tuntia ennen sitä! Keskittymiskyky on edelleen akvaariokalan luokkaa (paitsi jostain syystä duunijutut flowaa!). Jopa ainoa kirjaston kirja etenee tosi hitaasti. Häiriö oli vaikuttava ja tarpeeksi lyhyt. Kiitän!

Mainokset

Puuttuvat tiedotteet

Pari juttua, jotka näin jälkeenpäin ajateltuna olisin halunnut kuulla vanhemmiltani.

1) ”Ana, ei susta tule ikinä balettitanssijaa. Tai muutakaan tanssijaa. On semmoinen kuin perinnöllisyys. Sun vanhemmat on kumpikin sukupolvessaan tavallista isompia ihmisiä. Susta tulee vain tavallista isompi ihminen, jolle myös helposti kerääntyy läskiä. Onnea matkaan.”

2) ”Ana, et sä rusketu. On semmoinen kuin perinnöllisyys. Voit sä ottaa arskaa siellä viltillä Jaanan kanssa, Jaana ruskettuu ja sä punotat. Max. Koska arvaa mikä p:llä alkava.”

3) ”Ana, se nyt on vaan niin, että oot tuollainen vaalee mölli, eikä sulla ole ruskeita silmiä ja tummaa tukkaa, koska perinnöllisyys.”

4) ”Ana, sä et ikinä saa mahtavia graafisia leikkauksia sun piikkisuoraan tukkaan, koska sulla ei ole suoraa tukkaa. Eikä tule. Perinnöllisyys.”

Vaan eihän ne. Jos ne olisivat ylipäätäänkään koskaan kuulleet perinnöllisyydestä, olisivat toki ymmärtäneet a) tsekata toistensa vanhemmat huolella ja siten b) olla lisääntymättä keskenään.

Tää on niin helppo tehdä paremmin. Ja nykyajan ihmiset tekeekin.

Arkijyystöä

Sain valittua kolme leffaa Docpointista. Alkaa kuten arvasinkin: ehdin joko käydä töissä tai katsoa arki-iltana leffan, kumpikin nou tsääns. Työ vaan vie niin järkyn määrän aikaa päivästä. Sekä pakottaa nukkumaan mahdollisimman pitkät ja ehjät yöt. No, ne ehjät yöt taitaa nyt olla jo menneisyyttä, sillä edes tabuilla en muista nukkuneeni koko yötä vuosiin kuin kerran. Siitä ei oo pitkä aika, olisko ollut joskus viime syksynä. Tavallisempi malli on tämä tunnin parin valvominen aamuyöstä. Aluksi yritin väkisin nukkua. Luovutin, olen nyt viime aikoina laittanut valot ja lukenut kirjaa. Milloinka muulloinkaan tässä ehtis kirjoja lukea?

Ei tullut kunnon flunssaa taaskaan. Nuhanessujen kanssa kuljen ympäriinsä ja aivastelen toisinaan, säälittävä yritys. Kaikki hemmetin tropit ostettu.

Pitäis varata aika joltain psykopopparilta. Taidankin huomenna koittaa, jos pääsisi samaan HUSin psykososiaaliseen, jonne lähettivät mut ”tutustumaan” ensimmäisen syöpäkeikan aikana. Mua silloin kummastutti syöpäklinikan repliikki ”mee nyt kattoon, jos vaikka tarvitset myöhemmin”. Mitennii tarvitsen myöhemmin, mun syöpähän leikattiin jo? Haha, HAHAHA niinpä, voi viatonta.

Yhdeksän tunnin yöunet toimisi

Viikon valopilkku: vanha leffa Tyttö ja helmikorvakoru (2003) – upea ja seksikäs Scarlett Johansson on ihan samanlainen töpselikärsä kuin mekin ilman upeaksi ja seksikkääksi meikkaamista. Tasa-arvon tuulahdus, puuh!

Muuta hirveän hyvää ei ole tässä viikossa auennut. Heti jos ei nuku yössä 9 tuntia, on olo raskas, hengästyn, jalat sanoo viuviu. Tänään oli onneksi vain yksi pakkokokous aamulla ja lopuksi aikaa pääsin tekemään duunit kotona. Kylmähän täällä on, mutta ainakin rauha meditoida esiin kaikki aivopoimuihin hautautuneet ”ois pitänyt jo monta päivää sitten”. Hitaasti käynnistyy vuoden 2018 kone, mutta kyllä se siitä ku potkitaan.

Suloinen musta kissani tuli taas viime yöksi viereeni. Osa huonosta nukkumisesta menee hänen piikkiin, sillä ei siinä uskalla kunnolla vaihdella asentoja tai mitään, kun typy on niin herkkä sinkoamaan. Mutta olisin kyllä voinut lääkitäkin paremmin. Kun huomasin, että melatoniini ei auta, olis vaan pitänyt napata pami perään. Muistanpa ensi yönä.

Kello on iltapäivän neljä

Jaa. Kun ei täs ole tähän mennessä tullut vaihdettua pyjamaa pois, niin tuskin enää kannattaakaan.

Outoa ajatella, että työreppu pitää pakata illalla. Ja muistaa kaikki ne mitä pitää muistaa. Eikä ole hajuakaan, mitä siellä töissä tehdään. Uusi huonekaveri tulee vasta viikon päästä. Entinen haluaisi mun kanssa lounaalle heti 3.1. Vierastan ajatusta. Mennyt mikä mennyt, mitäpä tuota tekohengittämään. Syököön uudessa työpaikassaan.

Tai ihan sama. Deppaa pukkaa joka tapauksessa.

Uudenvuodenlupaukset, plää

Jos jokin muutos lähtee rehellisesti sisältä ja omasta tarpeesta, sen muutoksen voi tehdä juuri oikealla hetkellä mikä tahansa ma-ti-ke-to-pe-la-su vuodesta. Uudenvuodenlupaukset ”aloitan 1.1.” ja siihen saakka saa rypeä vanhoissa tavoissa, ne on epäaitoja lupauksia, jonkin ulkoisen määrittämiä, ei itsestä lähteviä. Eivätkä myöskään tule kestämään.

Että sitä mukaa.

Itselleni on kertynyt järkyttävä määrä ylimääräisiä kiloja vuodessa, eikä mulla oikein ole tietoa siitä, mitä tälle tilanteelle tekisin. Mutta se nyt ei ainakaan auta, että huomisesta alkaen menen jollekin vitun kaalikeittodieetille. Mun pitää varmaan ensin kyllästyä lopullisesti ja aidosti siihen, miten nopeasti väsyn ja miten lähellä vaatekauppojen maksimikoot on. Vielä nyt olen voinut selittää väsymystä itselleni muillakin syillä (esim. keuhkot, ikä), ja vaatteitahan mulla on loppuiäksi.

En tiedä, en tiedä. Olen aina ollut eksyksissä näiden painoasioiden kanssa. Pienestä asti on syytetty läskiksi (joka en ollut) ja hierottu naamaan länsimaista anorektista kauneusihannetta. Olen ollut rahattomuus- ja työttömyyskausina alipainoinen ja varakkaampina kausina viis veisannut siitä, mitä syön, koska ruokaa nyt kerta vihdoin taas on. Ja podihan kyllä osaa kerätä kilot ja niitten uudet kaverit nopsaan. ”Hei uudet kilot, tulkaa tänne kaikki, täällä saatte olla rauhassa ja aina mukavampaa kun meitä on enemmän!”

Viime talvena pääsin kilojen suhteen melko hyvään tilanteeseen, koska iso leikkaus toipumisineen vei ruokahalun ja kilot. Olin silti taulukoiden mukaan edelleen kymmenen kiloa ylipainoinen, vaikka naama oli niin kapea että ällötti katsoa kuvista moista. Sitten kun huomasin ruokahalun palanneen, aloin varmaankin nauttia tilanteesta vähän turhan paljon. Ja nyt ollaan tässä: inhoan sitä, miten huono impulssikontrolli mulla on. Ja jospa ne impulssit suuntautusivat useammin vaikka joogamaton suuntaan, vaan ei, jääkaappia kohti käy käsi.

Uskomatonta, ettei aikuinen ihminen opi.

No, ehkä tässä sitä oikeaa hetkeä odotellessa. Ja parempaa uutta vuotta odotellessa. Vaikka eihän tässäkään vuodessa muuta isoa vikaa ollut. Kissat on olleet melko terveinä ja Ilonalle löytyi hyvät lääkkeet. Työpaikka säilyi eikä isoja onnettomuuksia kotona. Siinähän ne tärkeimmät onnistumiset.

zteltta4 copy

Hou fakin hou

Monasti olen jouluaattona lähtenyt kauppoihin, koska silloin ei ole ollut muita liikkeellä. Tämä on nähdäkseni muuttunut viime vuosina. Enemmän aukioloja, enemmän porukoita. Tänä vuonna samantekevää – mun jalat on niin huonossa kunnossa, että käyn muutenkin ulkona vain pakolliset. Eilen kävin kepin kans ruokakaupassa illalla. Ei ryysistä! Tänään aattona olen vain kotona. Huomenna elokuviin iltapäivästä, koska huomasin Suburbiconin saapuneen tonteille. Tosi huonot pisteet imdb:ssä mutta what can you do, ei ole pitkään aikaan ollut käyntiä teatterissa kun kaikki kiinnostavat on jo katsottu. Jotain tarvii.

Ei kannata toivottaa hyvää joulua, koska täällä ei mikään tuoksu eikä maistu joululle, kaikki on ihan niin kuin tavallisestikin. Paitsi bonuksena jalka- ja liikkumisongelmat ja suunnaton vitutus siitä. Että kaatakaa itellenne vaan.

Vää vää vää

Ei täällä nyt taaskaan mitään ihanaa tilitettävää. Vituttaa vähintään 2 asiaa.

1) Yritin Oivaan joulubrunssille, koska olin töiden takia menettänyt kolme joululounasta viime viikolla (siis niitä työmaaruokalahintaisia). Ei missään sanottu, että pöytävaraus pitää olla! Ei sit, meen ensi viikolla oikeasti kalliille joululounaalle, perkele.

2) Vanhin siskoni, ihan skarppi ikäisekseen. Mut vituttaa kun se soittaa, koska se ei ikinä kysy, mitä mulle kuuluu. Se pitää sen oman luentonsa ja sitten loppu. Jos mä silti yritän kertoa jotain, se ei kuuntele. Muistan kun oliko se 2008 kun me alettiin enemmän kommunikoida veljen kuolemaan liittyvien juttujen takia, niin eka hänen pitkä puhelu ei-veljestä vaan kuulumisista, oli vain häntä. Sitten se soitti TOKI uudestaan heti perään ja kysyi, missä mä olen töissä. Tää on ainoa kerta, kun se on itse havainnut että oho, ei saanut puhelun aikana toisesta päästä mitään kuulumisia.

Olis kiva, kun ei olis perinnöllistä. Mulle jäi siskon jutuista kuva, että eipä yhteinen isämmekään ollut loppuaikoinaan tajunnut muuta kuin minäminäminä. Gaaad forbid. Vaikeiden paskapäiden geenit.

Sisäinen kello rikki

Hö. Tää pimeys sekoittaa mun sisäisen kellon ja kalenterin tyyten.

Esimerkki 1: Sisäinen kalenteri. Perjantaina kattelin twitteristä vai mistälie, että yks kiinnostava pikkusarja ilmestyy Areenaan kokonaisuudessaan perjantaina 8.12. Johon meikä että vau, tuohon ei oo enää pitkä aika, aion niiiiin kattoo heti kun se tulee! Ymmärtämättä, että elin jo perjantaita 8. joulukuuta.

Esimerkki 2: Sisäinen kello. Eilen vilkaisin keittiön kelloa, että se on varttia yli seitsemän ja Ilonan iltalääkkeen aika. Annoin siis kisulle lääkkeet. Noin tunnin päästä vilkaisin kelloa uudelleen ja se on vaille neljä. Olin siis antanut kisulle pillerit vaille kolme päivällä. Vain vajaan viiden tunnin heitolla. Kuvittelisi jonkin hälyttävän, että hei, ei ole ilta. Ei hälytä. Liian pimeää.

Mitään päivää ei ole helppo rakastaa ilman auringonpaistetta. Jokaista sadepäivää vihaan suoraan, ne vaan masentaa. Päivä ilman sadetta ja ilman aurinkoa on jotakuinkin siedettävä.

Hei mä tunnen nuo tyypit

Luin Marko Annalan Värityskirjan. En edes tiennyt, että me ollaan asuttu yhtäaikaa Lappeenrannassa! Kirjassa mainitaan koko ajan Annalan bändikaverita ja kavereita oikeilta nimiltä – puolet niistä hääräsi myös perustamassani teatterissa ja loput tunsin ulkonäöltä! Mutta enhän mä silloin sitä tiennyt. Vasta 1994 kun asuin Jyväskylässä ja radiohommissa pidin huota myös konserttien jollottamisesta, vasta silloin Slumgudgeon tuli tutuksi mulle. Kävin jopa keikalla Lutakossa ja P. antoi pyyhkeet huonosta valaisusta keikan jälkeen.

Nää ”hei mä tunnen nuo tyypit” on kyllä hauskimpia kirjoja! Hurmeen Volvo Amazonissa se ei tullut yllätyksenä, mutta Annalan opuksessa kyllä. Harmi vaan, sitten kun pää jää kelaamaan vanhoja, intensiivisempiä aikoja ja unijukka ei uskalla tulla häiritsemään hyviä keloja. Näin viikonloppuna nou hätä – joskaan en tästä taivu aamun leffaan enää – mutta työaikana aina ikävämpää.

Ja sen kyllä voin sanoo, että sekä Jyväskylän keikat että Lappeenranta OLI intensiivisiä aikoja. Jokaiseen noista sisältyy myös rahattomat nälkävuodet, jolloin figuuri oli niin silee vailla ylimääräisiä kiloja. Vaan kyllä huippasikin.