Hyviä tunteja

Syksy vissiin alkoi, kun piti laittaa sukkahousut. Tai ei ”vissiin”, kyllä ilmassa on ihan selvä syksyn viilto silloin kun syksy saapuu oikeasti. Joku aamu se vaan on, ja sillä selvä. No way back.

Rakkautta & Anarkiaa antaa ja ottaa. Eilinen Klovn Forever ei ollut musta hetkeäkään tylsä, mutta oma nauru kääntyi jotenkin sisäänpäin ja facepalmitkin oli enimmäkseen henkisiä, vaikka muu yleisö tosiaankin ulvoi naurusta. Ei, täytyy myöntää että puolet leffasta pidin kättä suun edessä, koska Frankin mokat oli vaan aika helevetin kauheita. Edellinen Klovn tuli ihan Finnkinolle levitykseen. Toivon tälle samaa kohtaloa. Tään uuden loppu ei ollut tajunnan räjäyttävä kuten edellisen, mutta tasaisen hyvillä mennään.

Toissapäivänä näin Swiss Army Manin. Taisin sanoa täällä aiemmin, että The Lobster on vuoden häröin elokuva. Virhe – ei ole. Silloin en ollut nähnyt vielä Swiss Army Mania. Nää ei kumpikaan ole realismin ystäville, mutta me mustan huumorin petikumppanit kyllä viihdytään vallan. Joka haluaa nähdä Harry Potterin piereskelevänä zombina, tässä on hyvä ellei ainoa tilaisuus.

Eilinen plyymidokkari Kiki oli ylitylsä. Yritin jaksaa meikkien, esiintymisasujen ja showpätkien avulla puheenpälätysten ohi, mutta lopulta jouduin luovuttamaan ja lähdin kesken. Puheenpälätykset oli varmaan ihan asiaa joo, mutta kun ne ei mitenkään eronneet vastaavista muista dokkareista. Nähty, nähty, nähty. – Ja onneksi lähdin, koska osuin Pitkällesillalle juuri näkemään tämän ilotulituksen, josta poliisi oli erikseen varoittanut, että iso on. Olihan se kelpo :-) Parempi kuin leffa josta läksin.

Pari asiakas”palvelu”kokemusta

Viime ja tämän vuoden aikana olen pari kertaa törmännyt ihan uskomattomiin asiakas”palvelu”kokemuksiin. Kummankin suorittajamestari on ollut miespuolinen kahdenkympin ja kolmenkympin väliltä. Mitäpä tykkäätte tällaisesta?

1) Mulle yritettiin puhelimitse myydä jotain jota en tarvinnut enkä halunnut, ja sanoin sen. Vastaus: ”ÄLKÄÄ KESKEYTTÄKÖ!”

2) Mulle myytiin verkkokaupassa tuote, jossa oli selvästi liian vähän parasta ennen -päiväystä. Suivaannuin ja annoin palautteen. Kohta mulle soitettiin: ”Öhö öhö, täähän on ihan kuin joku Mielensäpahoittaja!”

HÄ? Olen ollut ikäni asiakaspalvelussa töissä, ja tuollaisista repliikeistä olisi takavuosina saanut kenkää alle sekunnin! Mutta ehkä nykyään sitten näillä on varaa huutaa ja naureskella asiakkaille päin naama. Ekassa tapauksessa löin luurin kiinni, tokassa neuvoin, että ei ole fiksu hetki naureskella kun asiakas on vihainen. Luuri ei lämähtänyt siksi että halusin palauttaa tuotteen ja rahat takaisin (mikä onnistuikin). Mutta ihan varmasti ei synny kauppoja enää koskaan moisten kanssa. Hyi helvetti.

Festarit alkoi

Rakkautta & Anarkiaa sitten alkoi. Ekaa kertaa ikinä olin ostanut lipun avajaiselokuvaan, joka oli tällä kertaa Savoyssa, sillä sekä Rex että Maxim että Engel on kaikki rempassa. Hienoin ylläri, tai siis ainoa ylläri mutta hieno oli haitarivelho Kimmo Pohjosen esiintyminen ennen leffaa. Kyl on KOVA UKKO! (Pohjonen liittyy R&A-traileriin, siksi.)

(EDIT 17.9.: tajusin just, että työkaverini on naimisissa Kimmo Pohjosen kanssa. KATEUS MAXIMUS!)

Kaverini K ei ollut ehtinyt saada lippua, mutta tuumattiin päivän mittaan, että hän voisi silti tulla tyrkylle sinne, koska kyllä joku peruu. Mie menin sisään lipullisten virran mukana, varasin meille hyvät paikat ja jäin odottamaan hänen tekstaria siitä miten kävi. Ja jihuu, just niin kuin pitikin, kohtahan se tuli sieltä lipun kanssa! We should be so lucky.

Odotimme avajaisleffalta kyllä enemmän. Elle oli markkinoitu vähän siihen tapaan, että ”hitchcock” ja ”raiskattu nainen lähtee etsimään raiskaajaansa eikä suostu uhriksi”. Jooooo. Tosiasiassa tämä oli melko hajanainen eikä yhtään hitchcock. Kyllähän tuon katsoi ja raiskaajakin sai lopulta kirveestä, mutta mitä se kaikki muu harhailu siinä välillä oli? Höh.

Ei se mitään. Vielä kolme päivää ja viisi leffaa, kylläpä se siitä tasoittuu.

Florencet

Katsottu kaksi Florence Foster Jenkins -aiheista pätkäystä: Marguerite jo keväällä ja Florence nyt äsken.

Merkillisten, merkittävien ystävieni ansiosta rouva F J on ollut mulle tuttu jo opiskeluajoista lähtien, ja olen omistanut vuosia hänen levynsä (en enää, karsittu pois). Käsittämätön tyyppi, mutta sellaiseksihan se elämä voi mennä, jos on rahaa taskut pursollaan. Voi toteuttaa intohimoaan paljon välittämättä huihai ja kelle kuuluu.

Kumpikin Florence-leffa oli tarpeeksi ihana ja tarpeeksi uskollinen sille mistä lähdettiin. Näin jälkeenpäin ajatellen ehkä Margueritessa on kuitenkin parempi draaman kaari. Siellä ei ollut Hugh Grantia ja Meryl Streepiä, jotka korvaa kyllä vaikka kaari ei nyt niin ehjä olisikaan – joo, ömeriiccalaisten versio oli musta vähän kuin pätkistä koottu. Ranskalaisten piti panostaa vähän toisella lailla. Tosin, täytyy sanoa että ranskisversion pianistista Cosme McMoonista mulla ei ole mitään muistikuvaa, kun taas jenkkien vastaava hahmo ei heti unohdu.

Foster Jenkins on sikäli outo hahmo, että onko mahdollista, ettei musiikkia rakastava ihminen huomaa, ettei osaa ollenkaan laulaa? Siis OLLENKAAN. Vai onko tässä nyt vain pikkasen heilahtanut täti? Kaikki hänen varakkuudestaan hyötyvät siinä ympärillä toki suojellen antoivat Florencen mellastaa ja tehdä itsestään ja heistäkin itsestään naurettavia. Mutta voiko edes läheisten tuki peittää tervepäiseltä ihmiseltä hänen oman täydellisen lahjattomuutensa? Vaikea sanoa. Eri maailmanajat, eri meininki. Tätä oli markkinoitu ehkä liiankin lupaavasti komediana. On se sitäkin, mutta onhan tämä myös kauttaaltaan aika surullinen keissi tämä täti.

Kummankin leffan voi katsoa ilman suuria tuskia. Ei kuitenkaan herätä himoa nähdä toiseen kertaan.

Marguerite-dvd on muuten jo kirjastossakin.

Työnkuvani pikalaajennus

Muistan, että olen kirjoitellut tästä aiemminkin, meinaan se juttu, kun saan todella hämäriä työpuheluja. Ensin se tapahtui siksi, että vain meidän osastolla puhuttiin englantia nuin vaan, myöhemmin eli keskuksen vaihduttua siksi, että… en tiedä. En tosiaan tajua. Ehkä vanha keskus antoi perimätiedon uudelle, että pistäkää kaikki sekalaiset sinne Analle vaan, kyllä se selvittää.

Eilen – siis saikulla – tämä sekoilu sai uudenlaisen huipennuksen. Tiesittekö, että nykyisin vastaan myös Otaniemen pikaratikkatien rakentamisesta ja rempan parkkipaikoista ja niiden sakotuksesta? Ette tienneet. En minäkään. Koska lyön suoraan luurin korvaan vain kiljuville hulluille, yritin edes tään kaverin kanssa. Koitin selvittää puhuuko hän jostain, mikä tapahtuu mun-työpaikan-katuosoite lähellä. Ei ollut ihan varma. Lopulta pyysin kuitenkin häntä soittamaan meidän talon vahtimestareille, koska en ole itse käynyt viikkokausiin siellä päinkään, enkä tiedä muuta kuin että varmaan siellä on taas luontoa tuhottu oikein huolella.

Ehkäpä se siitä.