Liirum laarum laalaa

Luulin pitkään, että Arrival on enimmäkseen joku avaruusleffa, joten en jaksanut lähteä kiinnostumaan. Vasta viime viikolla hokasin, että sehän on myös kieli- ja kommunikointileffa, ja sitten kiinnostikin jo paremmin. Käväisin katsomassa. On ehdolla parhaan elokuvan Oscareissakin.

No joo. Yritin ymmärtää siitä kielihommasta edes jotain. (Saa täydentää kommenteissa.) Kun maan ihmiset tajusivat, että alienien kanssa sanat ei niinkään, mutta visuaalinen viestintä, alienit olivatkin valmiita ruuttaamaan tarjolle musteläiskiään. MITEN se muija muka selvitti, mitä (sanaa, ajatusta) mikäkin ympyräkuvion osa tarkoittaa?! Ja sitten kirsikkana kakun päällä: aikaparadoksi. Ba-dum-tss! Jos jotain vihaan… Mutta nythän on niin, että kielemme määrittää sen miten maailman näemme, ja koska alienien kieli jada-jada-jada niin heidän aikakäsityksensä on syklinen, he voivat nähdä tulevaisuuteen ja kas, kun sen kielen osaa, voi myös nähdä tulevaisuuteen ja kas, kielitieteilijämuija onkin kirjoittanut kirjan tästä seiskaräpyläkielestä, ja ohhoo, mahtaakohan muuten muijan tytär olla menneisyydessä vai tulevaisuudessa, vai eri tytär sekä että? Voi helevetti ja hyvää päivää. Kertokaa mulle nyt, JOKU PLIIS!

Tulin vaan niin vihaiseksi kun en tajunnut. Vissiin joku on sitten tajunnut, kun tämä on niin älyttömän ylistetty.

– – —

Toisaalta! Pitikin heti tulla päivittämään. Tää yks mun lempparileffa Contact, siinähän alienit ottaa yhteyttä alkulukusarjoilla. Kuka tahansa, paitsi ne teekkarit joiden kanssa tästä puhuin (”alkuluvuthan on universaaleja!” joo, maan ihmisille niin) tajuaa, että MIKSI MUKA alkuluvut? Yhtä hyvin / paremminkin alienit voisivat ottaa yhteyttä tuoksuilla tai väreillä tai jollain mitä me ei ollenkaan edes käsitettäisi yhteydenotoksi, koska ei vaan mahdu kaaliin eikä kokemuspiiriin. Niin että siinä mielessä Arrvalin musteläiskät on tietysti edistyksellistä kommunikaatiota. Noin niinku fiktiivisessä mielessä.

Lunta tupaan

Pääsin testaamaan uutta lämmintä takkia asiallisissa olosuhteissa: viimassa ja lumituiskussa. Kyllä käy! Alla oli vain pari paitaa tavallisen kolmen sijaan, ja silti oli lämmin mennen tullen. Huppu suojaa pään täydellisesti. Ainoa puute on, että oishan tuossa saattanut olla parit kiristyshihnat varmistamassa lämmöt, mutta ilmankin pärjäsin.

Sain varsinaisesti idean tähän uuden takin hankintaan siitä, kun kattelin Mintun talvilämpöisiä. Näyttivät nimittäin tosi paljon vakuuttavammilta kuin meikän. Ja hyvä niin, koska tarviin näköjään vähän motivaattoria ennen kuin mitään tapahtuu.

Josta puheenollen, taas taisi laiskamato hipsiä aivoon. Olin päivällä ihan vakuuttunut, että lähden illalla tuohon yhden korttelin päähän stand-uppiin. Taitaa vaan taas jäädä lähtemättä kun oon päässyt kodin lämpöön…

Luin pikavauhdilla Risto Isomäen Haudattu uhka. Olisi monenlaista sanottavaa, mutta pitäisi muotoilla paremmin kuin mitä nyt ehdin/jaksan. Isomäkihän on luonnontieteilijä, ja sen kaunokirjalliset on kiinnostavia mutta paikoin ”hiukan” kömpelöitä. Kuitenkin Sarasvatin hiekkaa oli ainoa fiktio/romaani jonka otin mukaani muutossa, kun lähdettiin putkiremppaa pakoon. Niin että kyllä Isomäkiä kehtaa lukea, kunhan antaa anteeksi tekstiin huonosti piilotetut saarnat ja väittämät. Jotka on siis ihan järkeviä – nyökkäilin niska notkeana tätä Haudattua uhkaakin. Mutta kun saarnat ei oikeastaan kuuluisi näkyä niin selvästi kaunokirjallisessa… Dialogissa Isomäki on kehittynyt. Sarasvatin aikaan se oli vielä aika kauheaa, mutta tässä uusimmassa ei huono, lukuunottamatta saarnojen vaikutuksia, jotka jäykistää dialogiakin.

Vaan silti. Taidan olla lukenut kaikki Isomäet, ja meinaan lukea tulevatkin. Monasti sieltä poksuu hirveän hyvää asiaa, varsinkin romaanin ulkopuolelta, epilogeista. Järkevän ihmisen tekstiä siitä, mitä ainakaan ei kannattais jatkaa ja mitä olis järkevämpää tehdä. Isomäki selvästi pyrkii vaikuttamaan fiktiolla poliittisesti, mutta lukeeko näitä juttuja oikeat ihmiset?

Finaaliksi vielä siskosta. Sain siltä 4-sanaisen mailin (kehittyy siitä ekasta yksisanaisesta). On jollain tablettikurssilla, ja siellä näköjään opettelevat näitä juttuja. :-) Siskohan on mitä kirjoittavin ihminen oikeasti, ollut ikänsä. Milloinkahan saan siltä vihdoin jotain enemmän oikean pituista viestintää? :-D Näppiksellä kirjoittaminen sinänsä ei pitäisi olla uutta, koska hän kirjoittaa omaa kolumnipalstaa paikallislehteen. Mutta ehkä maili on vielä niin jännä, että mieli keskittyy tekniseen suorittamiseen?

Kotieläin

Oon järkyttävän laiska ihminen. Tuossa kadun toisella puolella on ilmaisnäytös palkitusta elokuvasta. En ”jaksanut” mennä, vaikka olin herännyt päiväuniltakin jo hyvissä ajoin ennen sitä. Tässäpä istun taas persie penkissä, kotieläin. Elokuva tulee kumminkin Areenaan myöhemmin, ja kirjastoon.

Sain eilen siis ostettua tuon uuden lämmittimen. Kriteerinä oli se, jaksanko kantaa vehkeen kotia – muu tuli sitten kakkosena. Mutta ihan hyvältä tää vaikuttaa. Tässä on sekä tavallinen lämmitys että puhallus. Jälkimmäistä pääsinkin käyttämään tänään kun venyttelin ennen jumppaamista. Oli huomattavasti vähemmän vastenmielistä mennä matolle, kun tiesi välttävänsä palelemisen! Kiitos, Opal!

Lisäjumppana vaihdoin taas vähän huonekalujen järjestystä. Täällä on ihan liian vähän mahdollisuuksia tehdä mitään oikeasti erilaista, mutta aina sitä jotain muljauttaa. Nyt on taas pöytä sellaisessa asennossa, että mahtuu tänne ihmisiä istumaan, jos vaikka perheen poikalapsen 2-vuotissynttäreitä tulisi vietettyä myöhemmin keväällä.

Poikalapsi, melkein 2 vuotta

Poikalapsi, melkein 2 vuotta

Junien kyttääjät

Kävin nyt katsomassa T2 Trainspottingin. Ehdin juuri ennen alkavan hiihtoloman supervyöryjä – ensi viikollahan ei kannata lähteä elokuviin ollenkaan, kun ei sinne mahdu. Leffa oli melko tarkkaan loppuunmyyty, vaikka virallisesti loma ei ollut vielä alkanut. Pienessä salissa tosin.

Olin odottanut lippu tassussa kai kolmisen kuukautta. No, milloin tästä nyt tuli ekat vihjeet. Alkuperäisen Trainspottingin näin ensin Lontoossa (juu, ilman tekstejä), kirjoitin arvostelun, ja sitten vasta filmi tuli Suomeen. Oli vähän karkinmakua suussa edelleen tuosta ekasta, mutta olihan tää kakkonen vähän pettymys. Tavallaan niin turha leffa. Idea kuulosti hauskalta – samat hemmot oikeasti 20 vuotta vanhempina. Mutta ei se mulle lähtenytkään sitten lentoon. Moni muu on eri mieltä, tiedän.

– – –

Edelleen palelee melkein koko ajan. Sisällä. Jos huomenna ei ole liukasta, voisin yrittää hakea lähirautakaupasta tuollaisen irtopatterin, joka mulla on ollut Pojilta lainassa koko talven. Ostaisin oman, niin saisin palauttaa nuille niiden. Eivät ole tosin perään huudelleet, mutta silti.

Tomppaa

Kermakupin Jonnan ja Naukulan Mamman myötävaikutuksella kävin Tom of Finlandin kutsuvierasnäytöksessä. Kiinnostava kokemus, kerran koettuna riittää. Massiivinen mittakaava: koko Tennari oli varattu tälle. 2600 ihmistä ja kaikki salit näytti samaa leffaa. Alkuja oli porrastettu niin ettei kaikki menneet yhtäaikaa, samoin talo tyhjeni porrastetusti. Jouduttiin siis odottelemaan, ei tiedetty etukäteen oikeaa aikataulua (kun ei älytty katsoa lipusta, katottiin vain emailista, jossa oli eri aika). Päästiin viimeisessä setissä omaan saliin, tunti sen jälkeen kun oltiin luultu leffan jo alkavan. Nomut. Leffa oli hyvä, loppukohtaus oli erittäin upbeat ja lopputekstit oli kilometrin mittaiset.

Kerrankin samoissa bileissä Jean Paul Gaultierin kanssa. Hän on kuitenkin toinen niistä ainoista miehistä, joiden takia olen nostanut pertsani penkistä ja matkustanut ulkomaille. (Toinen case oli 1996 Oxford, heterompi.)

img-20170213-wa0002